TULIPUNAINEN NEILIKKA
Pakolaisromaani
Kirj.
PARONITAR ORCZY
Englannin kielestä (»The Scarlet Pimpernel») suomentanut
Armida Enckell
Helsingissä,K. J. Gummerus Osakeyhtiö,1919.
SISÄLTÖ:
I. Pariisi syyskuussa 1792.
II. »Kalastajalepola» Doverissa.
III. Pakolaiset.
IV. Salaliitto.
V. Marguerite.
VI. Keikari v:lta 1792.
VII. Salainen pyhäkkö.
VIII. Valtuutettu asiamies.
IX. Konnantyö.
X. Ooppera-aitiossa.
XI. Lordi Grenvillen tanssiaiset.
XII. Paperilippunen.
XIII. Joko — tahi.
XIV. Täsmälleen k:lo 1.
XV. Epäilyksiä.
XVI. Richmond.
XVII. Hyvästi.
XVIII. Salaperäinen merkki.
XIX. Tulipunainen neilikka.
XX. Ystävä.
XXI. Tuskallinen odotus.
XXII. Calais.
XXIII. Toiveita.
XXIV. Ansa.
XXV. Kotka ja kettu.
XXVI. Juutalainen.
XXVII. Jäljillä.
XXVIII. Ukko Blanchard'in tölli.
XXIX. Satimessa.
XXX. Pursi.
XXXI. Pako.
I LUKU
Pariisi syyskuussa 1792.
Kuohuva, kiehuva, nureksiva joukko olentoja, ainoastaan nimellisestiihmisiä, sillä he näyttävät vain alhaisten himojen, kostonhalun javihan kiihoittamilta raakalaisilta.
Aika hiukkasen ennen auringonlaskua ja paikka läntinen katusulku, juurisama kohta, johon eräs ylpeä tyranni vuosikymmentä myöhemmin pystyttikuolemattoman muistopatsaan kansansa kunniaksi ja oman turhuutensatodistajaksi.
Melkein koko päivän oli giljotiini ollut hirvittävässä toiminnassaan.Kaikki, mistä Ranska menneinä vuosisatoina oli ylpeillyt, vanhatnimet ja sininen veri uhrattiin kansan vapaus- ja veljeyspyyteille.Ihmisteurastus oli päättynyt sinä iltana myöhään, ja kansalla oli vieläpaljon muuta mielenkiintoista nähtävää vähää ennen katuporttien yöksisulkemista.
Väkijoukko kiiruhti Place de la Grèveltä kaikille katusuluillekatselemaan mielenkiintoista ja huvittavaa näkyä.
Sitä sai joka päivä nähdä, sillä olivathan nuo ylimykset aikamoisiahoukkia! Tietystikin jok'ikinen heistä oli kansan petturi, kaikkisuurista miehistä polveutuvat miehet, naiset ja lapset, joidenesivanhemmat aina ristiretkien ajoista asti olivat olleet luomassaRanskan kunniaa, sen vanhaa aatelistoa. Heidän esivanhempansa olivatsortaneet kansaa, olivat polkeneet sitä hienojen solkikenkiensätulipunaisilla koroilla. Kansa oli vuorostaan noussut Ranskanhallitsijaksi nöyryyttäen entisiä isäntiään — ei kenkiensä koroilla,sillä siihen aikaan kansa kulki avojaloin, vaan paljon tehokkaammallavälineellä, giljotiinin terällä.
Joka päivä, joka tunti tuo hirveä teurastuskone nieli lukuisia uhrejaan— vanhoja miehiä, nuoria naisia, hentoja lapsia aina siihen saakka,kunnes se vihdoin vaati kuninkaan ja kauniin, nuoren kuningattaren pään.
Mutta asialaitahan oli niinkuin sen ollakin piti: eikö kansa vuorostaanollut Ranskan valtias? Jokainen ylimys oli petturi, niinkuin hänenesi-isänsäkin olivat olleet ennen häntä. Kaksisataa vuotta oli kansahikoillut, raatanut ja nähnyt nälkää kannattaakseen hekumallisenhovin tuhlaavaa ylellisyyttä. Näiden loistonluojien jälkeläistentäytyi piileskellä säilyttääkseen elämänsä — heidän täytyi paeta, jostahtoivat välttää kansan äkkiarvaamatonta kostoa.
Ja h