Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen
Kirj.
Adolf Stern
Suomennos
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1911.
Adolf Stern.
Rikostoverit.
Veit lasinpuhaltaja.
Alppijoen partaalla.
Adolf Stern.
Adolf Stern syntyi Leipzigissä 1835. Olosuhteiden pakosta — hänenisänsä menetti v. 1849 kaiken omaisuutensa — hänen täytyi jo aikaisintulla omin neuvoin toimeen. Omin päin hän hankki itselleen koulutiedotja tuli ylioppilaaksi. Sitten hän opiskeli historiallisia tieteitä,etupäässä kirjallisuuden ja taiteen historiaa, ensin Leipzigin,myöhemmin Jenan yliopistossa, työskennellen sen ohessa kirjailijana.Tähän aikaan hän tutustuu useihin Saksan kirjallisuuden ja taiteenmerkkimiehiin ja saa heiltä rohkaisua ja herätteitä. V. 1868 hänetnimitettiin ylimääräiseksi ja seuraavana vuonna vakinaiseksikirjallisuus- ja kulttuurihistorian professoriksi Dresdeninteknilliseen korkeakouluun. Tässä toimessa hän pysyi lähes 40 vuotta,kuolemaansa asti v. 1907.
Kirjallisuushistorioitsijana Stern on saavuttanut huomatun nimenetenkin "Deutsche Nationalliteratur vom Tode Goethes bis zur Gegenwart"ja "Studien zur Literatur der Gegenwart" nimisillä teoksillaan.Kaunokirjailijana hän saavutti niukanlaisesti tunnustusta, vaikka hänenlukuisien kaunokirjallisten tuotteidensa joukossa on monta erinomaistateosta, joilla on kauan pysyvä arvo. Hänen romaaneistaan ovat etevimmät"Ohne Ideale" ja "Die letzten Humanisten". Novellimuotoa hän viljelimielellään ja loi sellaisia mestariteoksia kuin "Weihnachtsoratorium"ja "Die Wiedertäufer" sekä "Die Totenmaske" ynnä useat muut"venezialaiset novellit". Novellistina monet arvostelijat asettavatkinhänet mestarien sellaisten kuin Kellerin, K.F. Meyerin, Heysen y.m.rinnalle. Hänen tuotannolleen on ominaista rikas mielikuvitus jataiteellinen esitystapa. Hän on kirjoittanut myöskin joukon lyyrillisiärunoelmia ja kääntänyt saksaksi ruotsalaisen Carl Snoilskyn runoja.
Rikostoverit.
Venezialainen novelli.
Rio della Misericordian rannalla sijaitsevan kapean talonalikerros-asumuksen avoimista ristikkoikkunoista loisti himmeä valokapean kanavan synkkään veteen. Läheisten San Marziale- ja Santa Mariadell' Orto-kirkkojen kellot olivat lyöneet yksi yöllä; kaupungintyhjässä pohjoiskorttelissa kuului tähän aikaan tuskin askeltakaan, jamiltei helteisen huhtikuun-yön kostea lämmin huokui pitkin hiljaisia,nukkuvia katuja. Ylävillä paikoilla rannoilla ja etenkin noillapienillä holvisilloilla loimotti — omituista kyllä näin kesäisessäyössä — riutuvia nuotiotulia. Väkevä palaneen katajanhavun tuoksulevisi niistä hiljalleen nousevan harmaankeltaisen savun keralla.
Veteen kuvastuva tulenloimo näytti osoittaneen tietä kahdellegondolille, jotka jonkun matkan päässä toisistaan kulkivat kanavanvarrella olevaa taloa kohti. Etumainen gondoli oli tavattoman leveä,korkeakatoksinen alus, jota kaksi omituisesti puettua soutajaa,leveälieriset merimieshatut päässä ja tummat naamiot kasvoilla,vaivalloisesti kuljetti eteenpäin. Sen jäljessä tuleva oli aivansamanlainen kuin sadat muut solakat ja teräväkeulaiset gondolit;se näytti vallan tyhjältä ja totteli helposti yksinäistä, kannellaseisovaa soutajaa.
Suuri alus kulki aivan läheltä niiden ikkunain alitse, joistalampunvalo loisti; toinen soutajista hypähti rannalle ja kurkistivarpailleen nousten ristikkoikkunasta sis