Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Riikka Alho [Hilda Tihlä]
Helsingissä,Suomalainen Kustannus Oy Kansa,1910.
Kuopus.
Lintupari.
Häätö.
Isäntä.
Lauantai-ilta metsämailla.
Hermanni oli silloin kuuden vuoden vanha, kun hänen isänsä HermanniToivola kuoli. Hänen vanhimmat veljensä, Oskari ja Konsta, olivat josuorittaneet ylioppilastutkinnon, Vihtori veli kävi vielä koulua.
Isot pojat olivat toistensa näköiset kuin saman liskon pavut, lyhyitä,pyöreämuotoisia ja lihavia, mutta nuorinta perheen jäsentä ei voinuttuntea samasta sukunäöstä. Hän oli kapeakasvoinen, heiverö ja kalpea.
Aina oli Hermanni pitänyt veljiään joinakin ihme-ihmisinä, ne kunolivat häntä niin paljoa vanhemmat. Isot veikot kulkivat valkoisinlakein ja tiesivät niin paljon, ett'ei äitikään, joka kaiken tiesi,heille vertoja vetänyt, vaan tunnusti usein, kun oli kysymys asioista,joita Hermanni ei ymmärtänyt, olevansa tietämätön ja yksinkertainennainen. Mutta kun äiti niin sanoi, tuli Hermannin paha olla ja hänvihasi veljiään. Ne olivat niin ylhäisiä ja vieraita.
Mistä lienevät olleetkaan kotoisin, ne veljet? Hän ei vielä jaksanutajatella, että menneisyyttä oli ennen häntä pitkältä kulunut, ettäylioppilasveljetkin kerran, kauan ennen hänen syntymistään, olivatolleet pieniä poikasia, äidin sylilapsia. Hermanni laski aikaa omanaikansa mukaan. Alussa loi Jumala taivaan ja maan, maa oli autio jatyhjä ennen Hermannia, mutta sitte Jumala loi hänet ja maa alkoivihottaa, kedot kukkia ja veden kalvo kuvastella sinitaivasta.
Hänen mukanaan oli elämä alkanut toimia ja luoda muotoja, sitä ennen eiollut mitään, ei ketään, äiti kyllä oli, mutta sekin olemattomuuteenverhoutuneena, sillä eihän Hermanni voinut nähdä häntä. Veljet olivatisoja miehiä, vieraita olentoja; ne eivät olleet kotoisin lämpöisestääidin sylistä, josta Hermanni oli. Yksin hän aina oli painanut päätäänäidin rintaa vasten, häntä yksin äiti oli uneen hyssytellyt, hyväillytja hoitanut.
Mutta veljet olivat kuitenkin ulkonaisesti hänen omaisiaan ja hänylpeili heistä, sillä sellaisia veljiä ei ollut toisilla kylänlapsilla. Isot ja väkevät miehet kumarsivat Oskarille ja Konstalle, janaiset niiasivat. Sellaisia veljiä! Ne eivät suinkaan pelkää susia,tonttuja eivät ollenkaan.
Ja kun äiti väliin sai Hermannin kiinni jostakin pahasta teosta taivaleesta, ja torui häntä, niin silloin Hermanni pienen sydämensäsisimmästä häpesi, — häpesi veljiään. Tunsi itsensä niin avuttomaksija pieneksi, ja tuntui kuin olisi pään päällä huojunut mahtava voima,joka musertaa, kun hän on niin mitätön, heikko ja huono. Se oli veljienvoima ja mahtavuus. Kun veljet joskus ottivat hänet polvelleen, niinsilloin hän eniten pelkäsi. Ne varmaankin näkevät ihmisen lävitse,niin viisailta niiden silmät näyttivät. Veljiä varmaankin pelkää kokomaailma.
Isän hautajaisissa löi veljien käytös Hermannin ihmeisiin.
Hän oli tottunut näkemään heidät aina peräti pontevina äitiä, piikojaja renkejä kohtaan, mutta hautajaisissa olivat he kovin nöyriä papilleja Mäntylän patruunalle, — patruunallekin, jota he tuonnoin olivatkeskenänsä kiroilleet. Hermanni ei käsittänyt vääryyttä jota Mäntylänherra oli isälle tehnyt, mutta jotakin hyvin suurta se oli, koskaveljet puhuivat isoista metsistä, kymmenistä tuhansista ja kiroilivat.
Kun nyt Mäntylän herra