E-text prepared by Timo Ervasti and Tapio Riikonen
VALKOINEN VILLAKOIRA Y.M. KERTOMUKSIA
Kirj.
A. KUPRIN
Suomentanut
Toivo T. Kaila
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1912.
SISÄLLYS:
A. Kuprin.
Valkoinen villakoira.
Koiran onni.
Eläinnäyttelyssä.
Norsu.
Joella.
A. Kuprin.
A. Kuprin lienee — Vladimir Korolenkon rinnalla — nykyään elävistävenäläisistä kirjailijoista se, joka eheimpänä on säilyttänytvallankumousvuosien "dekadenttisen" rappeutumiskauden halki suurtenvenäläisten klassikkojen puhtaasti taiteellisen perinnön. Hän ei tosinole voinut — tai tahtonut — nostaa nimensä ympärille sellaistasuurten joukkojen meluavaa huomiota kuin esimerkiksi Gorjkij tai LeonidAndrejev, mutta sensijaan on hän pystynyt kautta vuosien kiinnittämäänkirjallisesti kehittyneemmän venäläisen yleisön mieliä.
Kuprinin voima on lyhyenlaisissa novelleissa ja kertoelmissa; parhaitaniistä on nelisen vuotta sitten ilmestynyt lyhyehkö "Meljuzgá" —"Pikkukaloja", jossa mukaansatempaavalla, laajempiin näköaloihinviittaavalla tavalla kerrotaan, miten puolittain aavistettukevättulviva joki vastustamattomasti vie pyörteisiinsä hukkumaan paritalven pimeydessä ummehtunutta pikku-eläjää —
Suomalaiselle yleisölle on Kuprin tuttu m.m. "Kaksintaistelunsa"("Pojedinok") kautta; hänen toimintansa eläinkertomusten kirjottajanaja tarkkana luonnonhavaitsijana lienee suomalaisille ennen tuntematonpuoli hänen tuotantoaan. Tähän kokoelmaan käännetyt ovat otetut hänenv. 1908 ilmestyneestä "Kertomuksia lapsille" nimisestä teoksestaan.
Valkoinen villakoira.
I
Pitkin Krimin etelärantaa siirtyi kapeita vuoripolkuja käydenhuvila-asutukselta toiselle pieni kuljeksiva seurue. Etunenässätavallisesti juoksi jalopeuraksi keritty valkoinen villakoira Arto,jonka pitkä vaaleanpunainen kieli riippui suupielestä. Teittenristeyksissä se pysähtyi ja katsoi kysyvästi taakseen, heiluttaenhäntäänsä. Joittenkin merkkien mukaan, jotka Arto yksin tunsi, löysi seaina erehtymättä tien ja syöksyi täyttä laukkaa eteenpäin, heiluttaeniloisesti käheräkarvaisia korviaan. Koiraa seurasi kahdentoista vanhapoika, Sergei, joka piti vasemmassa kainalossaan voimistelutemppuihintarvittavaa mattoa kokoonkäärittynä ja oikeassa kädessään kantoi pientäja likaista häkkiä. Siinä asui peipponen, joka oli opetettu vetämäänlaatikosta erivärisiä onnenlehtiä. Loppupäässä kompuroi vihdoinseurueen vanhin jäsen — ukko Martyn Lodyzhkin, kantaen käyristyneessäselässään posetiivia.
Posetiivi oli vanha, sitä vaivasi käheys ja yskä, ja sitä oli aikanaankorjattu moniaita kymmeniä kertoja. Se soitti kaksi kappaletta:saksalaisen Launerin surumielisen valssin sekä galopin "MatkustuksestaKiinaan", jotka molemmat olivat muodissa 30-40 vuotta sitte, muttanyt aivan unohduksissa. Sitäpaitsi oli posetiivissa kaksi petollistatorvea. Toiselta, diskanttitorvelta, oli ääni kadonnut; se ei soinutensinkään, ja tämän vuoksi, kun tuli sen vuoro, alkoi koko peliikäänkuin änkyttää, ontua ja kompastella. Toisen, matalaäänisen torvenläppä ei sulkeutunut silloin kun piti: ruvettuaan töräjämään se vetiyhtä ja samaa bassonuottia vaimentaen ja sotkien kaikkia muita ääniä,kunnes sen äkkiä pisti päähän vaieta. Ukko itse oli tietoinen näistäkoneensa puutteista ja huomautti joskus leikillään, mutta salatun surunvivahduksella:
— Mitä tehdä? — Iäkkäät urut — Vilustu