To'ellinen tapaus
Kirj.
Lukemisia Suomen Rahvaalle Viipurista I.
Viipurissa,A. F. Cederwallerin kustannuksella,1849.
Imprimatur: G. Rein.
Paistoi päivä. Helevästi loisti ve'en pinta Jaakkiman lahella. Rannallavalmistettiin kohtalaista soutovenettä, johon kannettiin voipyttyjäja parkki-vyyhtejä — Pietariin vietäväksi. Pitkä, laihan-kälviä mies,vanhoissa, vaan puhtaissa ja ehiöissä vaatteissa verhottuna, oli ikäänkuin kaskiänä muille, jota kaikki veneen valmisteli'at kuuntelivat,ehkä itse teki työtä, enemmän kuin muut. Se oli jaloluontoinen, vaanköyhä talonpoika, Matti Kilkki; nyt hän oli rikasten palkollisena.Rikkaat veneen ja tavarojen isännät, piiput hampaissa, tarinoivatkeskenänsä, ja ajoittain kiirehtivät työmiehiä, muistutellen heillekohta illan joutuvan. Matin vaimo ja kaksi lastansa seisoivat likeellävenettä rannalla, ja rakkau'ella surullisesti silmäilivät vanhempaansa.Loitompana kivellä istuivat sokia ukko ja nuori nainen, rinta-lapsisylissä; he kärsimättömyy'ellä o'ottelivat veneen joutumista vesille;he matkustivat Pietariin — keräämään. Tämä kuvaus tapahtui luonnossayhtenä selkiänä Kesäkuun päivänä, vuonna 1834.
"Hyvät isännät", sanoi Matti lopetettuansa työn, "jo kaikki on valmismatkalle, vaan eiköhän tuo lasti lie liian suuri tälle veneelle? Kovinistuu vene syvässä; lai'at ovat melkein veen tasalla."
— Mitä joutavia joriset, sanoi yksi isännistä, oomma myö jo sellaisialastia kulettaneet tällä veneellä Pietariin; vain jokos varot vettä?etköhän pelkää sille tielle jääväsi, — eipähä sinua rikkautesi kaivanne.
Matti tälle pilkka-lausulle ei virkkanut sanaakaan, vaan käskikerjäläisten männä veneesen; alkoi jäähyväsiä jätellä vaimollensa jalapsillensa; heitä likisteli ja silmistänsä vierähtivät kyyneleet,joita toki koitti peittä; vaimonsa ja tyttärensä itkivät; viisivuotinen poikansa, Antti, pyrki Pietariin, vaan kuin sieltä lupasituu'a hänelle mesileivästä tehyn hevosen, kultasten korvien keralla,niin siihen poika viihtyi.
Matti meni veneeseen; se erkani rannalta; kaksi nuorta ja vahvaa miestäoli soutamassa; kiirusti ja suoraan juoksi puinen pursi — Matti pitiperää. Ukko ja nainen, lapsineen, istuivat parkki-vyyhtilöillä.
"Ei tai'a kunni'an kukko laulaa", sanoi Matin eukko Anni, surullisellaäänellä tyttärellensä, Kaisalle, silmäillen pakenevata venettä, "kovinpakottaa sy'äntäni, en millonkaan ole nähnyt isääsi niin surusena, kuintaanoin… Kovin paljo panivat lastia veneesen, niin että lai'at ovatveen pinnan kansa piamittain yhenkorkuset; kuin vaan vähänki käypiaaltomaan, niin vesi tuloo yli laitoin."
— Elä ole häissäis, äiti kulta! sanoi Kaisa. Eihän isä ensikertaakuleta lastia Pietariin sillä veneellä. Olihan hän männä vuonnasyys-ilmallaki merellä, tällä samalla veneellä.
"Sie et tii'ä isääsi, ei se suotta taanon maininnut isännille lastinsuuruu'esta; varmaan tunsi sy'ämestänsä, ettei ole asian laitaoikein… voi, voi, kuin kalvaa sy'äntäni…"
— Elä itke, äitiseni, kyllä Kaikkivaltias Jumala isää varjeloo,vielä eteenkipäin, kuin on ennenki häntä tähän asti varjellut, jaihmeellisellä tavalla, monesta henken vaarasta.
Näin lohtutteli viisas, ehkä talonpojanki tytär, emoansa suuressasurussa. Mutta Antti juoksi e'ellä; surusta ei mitään tiennyt; oliiloissaan, kuin isä lupasi tuuva kulta-korvasen hevosen.
Kotvan astuttu'ansa tulivat Matin omaiset