E-text prepared by Tapio Riikonen
LUKÍS LÁRAS
Kertomus Kreikan vapaussodan ajoilta
Kirj.
D. VIKELAS
Uuden-kreikan kielestä suomentanut
K. F. [Kaarlo Forsman].
Porvoossa,Werner Söderström, kustantaja,1886.
KIRJANTEKIJÄN ALKULAUSE.
Lukís Láraan nimen varjossa piilee eräs Chiolainen, jonka Englannissaeläneet heimolaisemme helposti tuntenevat. Usein kertoili hän minullenuoruutensa koetteluita. Elämänsä loppupuolella ryhtyi hän minunkehotuksestani omakätisesti kirjoittelemaan muistelmiansa; ja kun hänmuutamia vuosia sitten kuoli, löydettiin hänen papereittensa seastatämä käsikirjoitus suljettuna kuoreen, jossa oli minun nimi-osotteeni.Julkaistessani sen nyt, toivon, että muut lukisivat sen samallamielihalulla, millä minä kuuntelin vanhuksen kertomuksia.
ENSIMMÄINEN LUKU.
Alussa vuotta 1821 oleskelin Smyrnassa. Olin silloin läheskahdenkymmenen vuoden ikäinen. Jo seitsemän vuotta aikaisemmin oliopettajani, isä Flútis, vakuuttanut isälleni, että olin oppinutenemmänkin tieteitä, kuin mitä kauppiaaksi aikova mies tarvitsee; jaisäni, joko vakuutettuna hyvän papin puheista taikka arvellenkäytöllisen elämän koulua hyödyllisemmäksi minulle, ei antanut minunjäädä Chioon täydentämään opintojani, vaan otti minut mukaansaSmyrnaan, jossa ensin sain olla oppilaana, mutta vähän ajan perästäpääsin osakkaaksi hänen kauppaliikkeesensä.
Tällä välin Jumala siunasi meidän vaivannäkömme. Joka vuositilinpäätös osotti suuremman voiton kuin edellisenä vuonna, ja meidänkauppamaineemme karttui yhä enemmän Smyrnan markkinoilla. Muutoinkin —sen saatan sanoa ylpeydellä — isäni alusta alkaen oli omannut hyvännimen ja puhtaan maineen, sillä hän oli mitä rehellisin ja tarkinkauppasuhteissaan. Minun täytyy lisätä, enkä sitä sano kiitelläkseniitseäni, koska kokemuksesta tiedän että, ken itseään ylistää, joko itseerehtyy tai tahtoo muita erehdyttää, vaan sen sanon lausuaksenipojallisen kiitollisuuteni, että menestykseni kauppias-uralla luenniiden perus-aatteiden ansioksi, jotka isäni hamasta lapsuuteni iästäjuurrutti minuun.
Mikäli tulot karttuivat, laajeni vähitellen myös kauppaliikkeemmepiiri ja samalla näköalamme väljeni. Keskuutemme ulkomaistenkirjeenvaihtajain kanssa Euroopassa ei enää riittänyt tyydyttämäänkauppatoimiamme. Kaksi tai kolme nuorta kansalaistamme oli jo, kukinpuolestaan jonakuna helleeniläisen kaupan Columbona, niinä vuosinaasettanut majansa Lontoosen. Noiden voittopalkat häiritsivät meidänuntamme, heidän esimerkkinsä viritti meissä kunnianhimoisia halujahehkumaan, jonka johdosta jo suunniteltiin tuumaa, että minäsyyspuoleen erään enoni kanssa siirtäytyisin Englantiin. Olinpa joalkanut opiskella Englannin kieltä erään englantilaisen papin johdolla,jolta en kuitenkaan paljoa oppinut. Mutta ehk'ei se ollutkaan hänenvikansa. Etten vaan soimaa ensimmäisten opettajaini muistoa!
Sekä isäni, että meidän seuraamme kuuluvain sukulaisten ja ystäväinmieli niinkuin omakin mieleni oli yksinomattain kiintynytkauppatoimiimme. "Veljesliitosta"[1] sekä kapinasta, jota puuhattiin,emme tienneet mitään. Tosin mekin kaikkien Helleenien kanssaepämääräisesti tunsimme jotakin hämärää halua vapauteen. Smyrnassanäimme Euroopalaisten uljaasti kohottavan päätänsä, ja salaisellakatkeruudella onnittelimme noita itsenäisiä kristityitä kansoja;meillä oli muutamia hämäriä historiallisia käsitteitä Ranskanvallankumouksesta sekä muutamia sumuisia toiveita kansammeuudestaan-elpymisestä, jotka toiveet pääasialli