E-text prepared by Tuula Temonen and Tapio Riikonen
UNTUVAINEN Y.M. KERTOMUKSIA
Kirj.
SELMA LAGERLÖF
Suomennos.
Untuvainen ja Äidin valokuva teoksesta "Näkymättömiä siteitä",
Hopeakaivos "Sadun satu" nimisestä teoksesta.
Porvoossa,Werner Söderström Osakeyhtiö,1912.
I.
Onpa kuin näkisin heidät, siinä maantietä ajaessaan.
Ihan selvästi näen miehen jäykän, laajalierisen silkkihatun,jollaiset olivat käytännössä nelikymmenluvulla, hänen vaaleanliivinsä ja solmitun kaulaliinansa. Näen myös hänen kauniit sileäksiajetut kasvonsa, harvoine, vähäpätöisine poskipartoineen ja hänenkorkean, jäykän kauluksensa ja miellyttävän arvokkaisuuden hänenpienimmässäkin liikkeessään. Hän istuu oikealla puolella rattaillaja kokoilee ohjaksia ja hänen rinnallaan istuu sitten pienoinennaisolento. Jumala häntä siunatkoon! Hänet näen vieläkin selvempään.Ikäänkuin taulussa näen hänen kaidat pikku kasvonsa ja hatunniiden ympärillä leuan alle kiinni solmittuna ja tummanruskeat,sileäksikammatut hiukset ja suuren saalin ommeltuine silkkikukkineen.Vaan kiesit, joilla he ajavat, ovat tietystikin sellaiset vihreäksimaalatut, joissa istuimen selustan kapulat ovat sorvatut, jamajatalon hevonen, jolla he ajavat ensimäisen peninkulman, ontietysti pieni pyylevä maalaisruuna.
Tyttöön olen ollut rakastunut ensi hetkestä. Se kuuluu kylläkummalliselta, sillä hänhän on vain pienoinen, häilyvä hupakko, muttaminä olen joutunut hänen pauloihinsa tarkatessani katseita, jotkaseuraavat häntä, hänen matkalle lähtiessään. Ensiksikin näen isänja äidin seisovan leipuripuodin ovella ja silmäilevän häntä. Isälläon aivan kyyneleet silmissä, mutta äidillä ei ole aikaa itkeä juurinyt. Hänen täytyy käyttää silmiään katsellakseen tyttöään, niin kauankun tämä vielä voi huiskuttaa ja nyökyttää hänelle. Ja sitten onsiellä luonnollisesti pitkin syrjäkatua lapsiparvia, jotka iloisestihyvästelevät häntä, ja ikkunoiden takaa ja ovien raoista heittelevätpienet, herttaiset käsityöläisten tyttäret veitikkamaisia silmäyksiä,ja jotkut nuoret oppipojat ja sällit häntä haaveillen katselevat. Jakaikki nyökyttävät päätään hyvässä tarkoituksessa ja toivoen heitäpian tervetulleiksi takaisin. Entäpä sitten vielä noita levottomiakatseita, kun köyhät muijat tulevat ulos, niijaavat, ottavat poissilmälasinsa, voidaksensa nähdä miten hän kaikessa komeudessaan ajaaheidän ohitseen. Mutta ainoankaan epäystävällisen silmäyksen en näehäntä seuraavan, en koko kadun mittaan.
Kun hän on kadonnut näkyvistä, pyyhkii isä reippaasti hihallaankyynelet silmistään.
"Elä ole huolissasi, äiti!" virkkaa hän. "Saat nähdä, että hän kylläsuoriutuu. Untuvainen selviytyy kyllä, äiti, niin pieni kuin onkin."
"Isä", virkkoi äiti painokkaasti, "puheesi on niin merkillistä.
Miksikä ei Anna Mari suoriutuisi? Hän on yhtä hyvä kuin joku muukin."
"Tietenkinpä hän on, äiti, mutta kumminkin, äiti, kumminkin. En tottatotisesti tahtoisi olla hänen sijassaan matkalla sinne mihin hän nyton menossa. En maar."
"Mihinpä sinulla vanhalla leipurimestarilla juurii olisi menoakaan",virkkaa äiti, joka näkee, että isä on kovin levoton tyttärestäänja että häntä tarvitsee hiukan leikillä piristää. Ja isä nauraa,sillä hänen on yhtä helppo nauraa kuin itkeäkin. Ja sitten vanhuksethäviävät puotiin.
Sillävälin Untuvainen, tuo kaarnanhiuskale, soma silkkikukkanenoikein reippaalla mielellä ajaa hyryttelee tietä pitkin. Hän tosinpelkää, niin, pelkää kylläki