Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen
Viisinäytöksinen näytelmä
Kirj.
FR. v. SCHILLER
Suomentanut Juhani Siljo
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1915.
Quae medicamenta non sanant, ferrum
sanat, quae ferrum non sanat, ignis sanat.
(Mitä eivät lääkkeet paranna, parantaa rauta,
mitä ei rauta paranna, parantaa tuli.)
Hippokrates.
Älköön käsitettäkö tätä näytelmää muuksi kuin dramaattiseksi tarinaksi,joka käyttää hyväkseen draaman suoritustavan etuja, ikäänkuinyllättääkseen sielun sen salaisimmissa toiminnoissa, muutenantautumatta näyttämökappaleen aituuksiin ja ahnehtimattanäyttämöllisestä ruumillistuttamisesta koituvaa, epäiltävää hyötyä.Minulle myönnettäneen, että on mieletöntä otaksua voitavan kolmentunnin kuluessa suoriutua tyhjentävästi kolmesta erinomaisestaihmisestä, joiden toiminta johtuu ehkä tuhannenkin pikkurattaantoiminnasta, niinkuin ei voi olla mitään aihetta uskoa, ettäterävinkään sieluntuntija saisi neljässäkolmatta tunnissa kolmeerinomaista henkilöä avautumaan pohjaan asti. Tässä oli tarjolla runsasmäärä toisiinsa kasvettuneita tosiseikkoja, joita en mitenkään voinutahtaa Aristoteleen ja Batteux'n kovin kapeihin paalukujiin.
Näytelmääni ei kuitenkaan häädä näyttämöltä erikoisesti senainesrunsaus, vaan pikemminkin sen sisällys. Sen rakenne vaati siinäesiintymään monia luonteita, jotka loukkaavat hienompaa siveellistätunnetta ja kauhistuttavat meitä, siroihin tapoihin tottuneita.Jokaiselta ihmiskuvaajalta välttämättömyys vaatii tätä, jos hän haluaatarjota todellisen elämän kuvan, eikä tekokaunista ihantelua taikaava-ihmisiä. On nyt kerta kaikkiaan tavallista, että paha on hyvänvarjostuksena ja että hyve saa elävimmän värityksen, jouduttuaanristiriitaan paheen kanssa. Ken on asettanut määräkseen kukistaa paheenja kostaa uskonnon, siveydensääntöjen ja yhteiskunnan lakien puolestanäiden vihollisille, hänen täytyy paljastaa pahe kamalassaalastomuudessaan ja näyttää se ihmiskunnalle koko summattomuudessaan,— hänen täytyy itse tarpeen tullen käydä läpi sen öiset sokkelolinnat,— hänen täytyy osata pakoittautua mielentiloihin, joidenluonnonvastaisuutta hänen sielunsa kammoaa.
Tässä tuodaan esiin pahe koko sisäisine rakenteineen. Fransissa sepurkaa omantunnon sekasortoiset kauhut voimattomaan järkeilyyn,näivettää tuomitsevan tunteen ja lyö ilveilyksi uskonnon vakavan äänen.Ken on ehtinyt niin kauas (jota kunniaa me emme häneltä kadehdi), ettäteroittaa järkeään sydämensä kustannuksella, hänelle pyhinkään ei oleenää pyhää, — hänelle ei ihmisyys, ei jumaluus merkitse mitään,kumpikin maailma on tyhjää hänen silmissään. Olen koettanut hahmoitellatällaisesta epäihmisestä sattuvan, elävän muotokuvan, jakaa osiinsahänen palojärjestelmänsä täydellisen koneiston — sekä koetella senvoimaa totuutta vastaan. Missä määrin se on sille onnistunut, sitätarkattakoon tämän tarinan edistyessä. Arvelen tavanneeniluonnontotuuden.
Hänen rinnallaan seisoo toinen, joka saa ehkä montakin lukijoistanihämilleen: henki, jota pahin rikollisuus houkuttelee vain siihenliittyvän suuruuden vuoksi; sen vaatiman voiman takia; siitäjohtuvien vaarojen tähden. Merkillinen, arvokas luonne, joka onsaanut osakseen voiman kasvaa välttämättömästi siihen suuntaan, minkäse voima saa, kasvaa joko Brutukseksi tai Catilin