Produced by Tapio Riikonen
KERTOMUKSIA I
Kirj.
Maksim Gorjki
Suom. K. Suomalainen
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1902.
Osakeyhtiö Kuopion Uusi Kirjapaino.
SISÄLTÖ:
Radda (Makár Tshudrá).
Arhippa vaari ja Lenjka.
Sinihaukan laulu.
Tshelkash.
RADDA
(Makár Tshudrá)
Mereltä puhalsi kostea, kylmä tuuli. Aalto loiskui rantaa vastaan,merenpuoleiset pensaat suhisivat, ja näitten kumpaisenkin umpimielistämelodiaa tuuli kantoi kauas arolle. Villisti! toivat puuskat tullessaankohmettuneita, näivettyneitä ja keltaisia lehtiä ja heittivät nenuotioon. Silloin liekki leimahti, meitä ympäröivän yön pimeys vavahtija siirtyi arasti syrjemmälle. Hetkeksi silloin ilmeni näkyviinvasemmalla ääretön aro, oikealla silmänkantamaton meri ja suoraanedessäni Makár Tshudrá, vanha, kookasvartaloinen mustalainen, jokatäällä oli leirissä hevosia paimenessa. Leiri oli puolensadan askeleenpäässä meistä.
Hän ei välittänyt siitä, että kylmä tuuli oli lyönyt auki hänentshekmeninsä, paljastaen hänen karvaisen, ruskean rintansa, ja pieksinyt armotta sitä. Puoleksi makaavassa, kauniissa, vapaassa jamahtavassa asennossa hän siinä loikoi, määränperäisesti imeskellensuurta piippuansa, päästellen suusta sekä sieramista paksuja savupilviäja kiinteästi tuijottaen minun pääni ylitse jonnekin arojenkuolonhiljaiseen pimeyteen. Siinä hän puheli minun kanssani yhtämittaa, yrittämättäkään suojella itseänsä tuulen tuimilta puuskilta.
— Vai vaellat vainen? Siinä teet oikein. Hyvän oletkin valinnut osan,kotkaseni. Niin sen ollakin pitää: vaella vain ja katsele, ja kun oletkylliksesi katsellut, niin oikaise itses sitten ja kuole. Sen pituinense.
— Elämääkö? Muita ihmisiä, niinkö? — jatkoi hän, epäuskoisestikuultuaan minun vastaukseni tuohon hänen "näin sen ollakin pitää". —Hoh-hoo! Mitäs sinä niillä näkemilläsi teet? Etkös sinä ole elämää,sinä itse? Muut ne elävät sinuttakin ja elävät ikänsä loppuun. Luuletkosinä, että sinua kukaan tarvitsee? Et sinä ole leipä etkä sauva; sinuaei siis kukaan tarvitse.
— Oppia ja opettaa, muka, niinkö sanot? Voitkos sinä oppia tekemäänihmisiä onnellisiksi? Etpä vainkaan. Vuota vielä, kunnes pääsi onharmaa, ja puhu sitten, että pitää opettaa. Mitä pitää opettaa muka?Kukin tietää, mikä hänelle on tarpeen. Viisas ottaa kaikki, tyhmä eisaa mitään. Oma on opettajansa kukin.
— Hassua väkeä, nuo sinun ihmisesi! Yhteen läjään lyyhistyivät jasiinä toisiansa henkitoreille likistävät, ja tilaa maailmassa olisi,näethän sinä. — Hän viittasi arolle. — Ja yhä ne työtä tekevät.Miksi, ketä varten? Ei tiedä yksikään. Mies tuossa kyntää peltoa.Hikihelmin hänestä voimat maahan vuotaa, ja samaan maahan hän sittenitsensä oikaisee ja siihen mätänee. Eikä jää hänestä jäljelle yhtäänmitään, eikä hän pelloltansa sieltä mitään näe. Pöllönä eli ja pöllönäkuolee.
— Maatako kaivelemaan hän tänne syntyikin, kuollakseen sitten,ennenkuin ennättää edes oman hautansakaan kaivaa? Tietääkö hän, mitävapaus on? Käsittääkö hän aron avaruutta? Kun meren-aalto haastaa,tunteeko hän iloa sydämessään? Ja! Orja hän on syntymähetkestä saakka,ja orjana hän pysyy ikänsä kaiken. Sen pituinen se! Mitä hän kykeneeitselleen tekemään? Panemaan narun kaulaansa, jahka hiukan viisastuu.
"Mutta minä, kuulehan, olen 58 ajast'ajan kuluessa nähnyt niin paljon,että jos olis panna kaikki tämä paperille, niin ei mahtuis