Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Hall Caine
Suomentaneet Väinö Andelin ja Kaarlo Forsman
WSOY, Porvoo, 1904.
"Kun Sormi kerran piirtää kirjaimet se eelleen siirtyy; hurskaudella et, älyllä et saa Sitä pyhkimään, sanaakaan pois ei pese kyynelet."
"Taivaalle huusin: 'Mikä Sallimastas on viitta, valo ohjaamaan sun lastas pienoista, pimeässä hoippuvaa?' 'Sokea ymmärrys vain!' taivas vastas."
"Tuhaksi riutuu toive ihmisrinnan, tai perii pettymys sen onnen hinnan, mi loisti hetken niinkuin lentolumi tomuisess' erämaassa peitti pinnan."
Islanti näytti ihmeellisemmältä kuin konsanaan. Päivällä tuon vanhan,vakaan pohjolan sfinksimäisissä kasvoissa ylt'yleensä näkyy sammuneidentulien vuosituhansia sitten uurtamia arpia, ja silloin sitä luulisikuolleeksi, jollei kuulisi tuliperäistä jymyä sen maanalaisistauumenista. Nyt syyskuutamossa se lepäsi kuin suuri rauhallinen eläin,juhlallisena yön sinertävässä hämyssä.
Kuu vielä kumotti, ja kaikki näytti läikkyvän sen hopeahohteessa,talot, laivat, kalaveneet, edessä keinuva vuono, takana siintävä järvi,ympärillä aukeava musta nummi ja etäällä välkkyvät lumihuippuisetvuoret, kun pieni puurakennuksinen pääkaupunki alkoi herätäaamuaskareihinsa.
Tänään oli Thingvellirissä vuotuinen lampaiden korjuupäivä.Lammastarhalle oli runsaan viiden penikulman matka; ja kun Islannissaei ollut rautateitä, ei postivaunuja eikä mainittavasti maanteitäkään,piti kaupungin nuorison, jos mieli joutua mukaan huviretkelle, olla joani varhain liikkeellä pienten pörröisten poniensa selässä.
Tuomiokirkon tornikello juuri löi neljää, kun Thora Nielsen, johtajaNielsenin tytär, hätkähtäen heräsi unestaan ja kapsahti jalkeille. Hänoli yöksi jättänyt uutimensa alas laskematta, havahtuakseen heti päivänkoittaessa, ja malttamatta edes katsoa, että kuutamo se oli hänensilmäluomiaan kutkutellut, hän jo seisoi keskilattialla ja huusionnellisen nuoruuden heläjävällä äänellä:
"Täti Margret! Voi, täti! Olen nukkunut yli ajan! Minä myöhästyn! Täti,kuulehan!"
Viereisen huoneen avoimesta ovesta kuulunut säännöllinen ja äänekäshengitys taukosi. Vanhanpuoleinen ääni, joka yritteli saada suopeaasointuaan vihaiseksi, virkahti unisesti:
"Tytön mokoma, herättää koko talonväen."
Kuului vuoteen narinaa ja paljaiden jalkojen tepsutusta, äänenrapsahdellessa raesateena. Puhujasta ei muka ollut kissaksi, jokapystyy nukkumaan päivälläkin, ja jos hänet kerran piti yösydännäherättää, niin täytyihän toki saada siunaaman aika kasvonsavirauttaakseen.
Tyttö kuunteli kotvasen ja nauroi — surujen säästämän sielun kevyttäja rattoisaa naurua. Hän oli nuori ja harvinaisen vaaleaverinen,naiseksi pikemmin lyhyehkö kuin keskikokoinen, ja joskaan eivätkasvojen piirteet olleet kauniit, niin sulostutti niitä tuollainenjuonteiden pehmeys, jossa alituiseen leikkii hymy ihmisen itsensätietämättäkin.
Hän sytytti kynttilät, laski säleuutimet alas ja alkoi pukeutuessaanhyräillä laulunsäveltä osoittaakseen, ettei ollut millänsäkään.Vierashuoneestakin saapui tuota pikaa sanaryöpyn tyrehtymätönlähde, vanhahko naishenkilö, joka