Produced by Tapio Riikonen
Pieniä kyhäelmiä
Kirj.
Tekijän kustantamana Wiipurissa 1889.
Hätikkö
Juttu, jota naiset eivät saa lukea
Vironsusi
Hevosen kertomus
VIIMEISEN KERRAN:
Otjon vetäjät
Papirossi
Ensi kerta naamijaisissa
Siihen aikaan kuin Onni vielä savikukkoja isän talon vieressä auringonlämpimällä paisteli, näki hänen usein töitään katsellessa eräänomituisuuden, joka hänestä ei näy sittemmin koskaan lähteneen.Kerrankin istui hän toimessaan tavallisella työpaikallaan, kun hänäkkiä näkyi saaneen uuden tuuman päähänsä. Kiireesti paiskasi hänkaikki savikukot ja kanat yhteen möykkyyn ja läksi nähtävästi jotakin»suurta» päässänsä saunaa kohden tepastelemaan. Täällä oli hänensavivarastonsa. Yksi nytkäys vaan ja käsissä oli aimo pala savea, vieläpari semmoisia, niin jo riittikin. Hän otti saven syliinsä ja tulitakasin työpaikalleen. Nyt alkoi tärkeä toimi. Ensin paloiteltiin saviuseampiin osiin. Suurin möhkäle pääsi ensin pehmeässä hiekassaviereksimään. Kun se taiteilijan mielestä oli kylliksi tasoittunut,liitettiin se pystyyn pienen puupalikan päähän, joka vuorostaan olimaahan pystytetty. Nyt alkoi pienempi savipala hiekkalaudalla pyöriäiä.Jo oli se päästä sijalleen tuon pystyssä olevan alle puupalikanviereen, kun pojalle mitä lie uutta mieleen juolahtanut. Hän jätti hetityönsä keskeiseksi, rientäen sisään. Mylleröittyään hetken omassatavara-arkussaan, tuli sieltä paperien, puupalasien ja kaikenlaisenmuun romun alta näkyviin kolmijalkainen hevonen, mutta sitä ei hänollut etsinyt, se pääsi siis lattialle odottamaan; nyt tuli esiinkuvanpuolikas, josta pää oli pois reväisty, mutta ei sekään kelvannut;mutta jopa löytyi etsittäväkin. Luonnonkirja. Hän avasi sen auki, muttaeteen sattui ihan tahraantumaton sivu, se ei siis kuulunut hänentuttaviinsa, muuten mitä »latinaa» lie ollutkin. Kun huoneessa olikinniin pimeä, ei hän ruvennutkaan tässä teosta tutkimaan, vaan päättiviedä kirjan mukanaan ulos. Hän nousi jo seisoalleen, mutta hoksasisilloin että lattiallahan se hevonen seisoi. Sen piti ensin arkkuunpäästä. Hän kyyristyi takaisin, otti hevosen käteensä, mutta eipannutkaan sitä arkkuun, vaan alkoi säälillä katsella sen taittunuttajalkaa. Ja heräsipä sama ajatus taasen. Ehkäpä tuo oli vieläparannettavissa? Pian oli hän työpaikallaan. »Puikko keskelle, saveasen ympärille, vähän maalia sen päälle ja jalkahan oli siten tehty»;näin tuumaili poika. Siis toimeen. Puikko oli helposti löydetty, saveaoli käsillä tarpeeksi, siis jalka oli valmis. Mutta maalia? No sitähänlöytyi arkussa viime joulusta asti. Taasen oli poika arkkunsa ääressä.Siinä hetken hutiloituaan, löysi hän mamman antaman maali-arkun, aikoijo lähteä, mutta nytpä huomasi hän päättömän kuvan. »Sopiva tilaisuustäydentää nyt tuo!» tuli poika silmänräpäyksessä ajatelleeksi, ja kauanei kestänyt, ennenkuin hän istui pöydän ääressä sovittelemassakuvanpuolikasta valkealle paperille, niin että pään kohdalle jäi puhdaspaikka. Siihen tahtoi hän itse pään piirustaa. Mutta siihen olisi taasollut liimaa tarvis — ja sitäpä ei pojalla ollutkaan. Täytyi siislähteä mammalta pyytämään. Kyökkiin siis! Mutta mammapa ei kuullut edeshänen kysymystäänkään, vaan käski häntä yrttitarhasta porkkanoitaottamaan. Mikäs muu auttoi kuin jättää kesken tärkeä toimi ja totellakäskyä. Pyöräys vaan ja hän oli ikkunasta yrttitarhaan hypännyt. Pianoltiin päivällisellä. Kun Onni oli päivällisen syönyt ja sittenpuutarhaan lähtenyt, huomasi hän pikkus