E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
KUINKA VAIMON SAIN
Leikillinen kertomus
Kirj.
FRITZ REUTER
Suomentanut
Juho Ahava
Hämeenlinnassa,Arvi A. Karisto,1909.
Ennen häitä tyttö kesytä. Jälkeen niiden saat sä tyytyä.
Aikaa voittaen oli minusta ehtinyt tulla vanha poika. Olinheittelehtänyt mailmassa ympärinsä, milloin sinne, milloin tänne.Väliin oli pääni levännyt pehmeällä tyynyllä, väliin oli väsynytruumiini saanut tyytyä herneenvarsiin vuoteenaan. Mutta sitä mukaakuin vanhenin, eivät herneenvarret minua yhtä hyvin miellyttäneet kuinollessani kaksikymmenvuotias, sillä vaikkakin poikavuosinaan mielelläänsyö porkkanoita, ei sillä hyleksi hanhipaistia vanhoilla päivillään.
Ihmiset sanoivat:
— Mene naimisiin! Minä sanoin:
— Sitä sietää tuumia!
Ja niin tassuttelin minä pyhän aviosäädyn ympärillä, kuten kettuhanhitarhan ympärillä, ja ajattelin:
Kyllä kai sinulla oikeastaan pitäisi olla joku. Ainahan pääsetsisälle. Mutta kun olet pyytänyt yhden niistä hauskempaan tanssiin,tuletkohan uloskin yhtä helposti?
Mutta kun toiselta puolen ajattelin kellarimestarin ikuista silavaa jalammaspaistia ja että huoneeni näytti samanlaiselta kuin kunniallinenmaailmamme ennen ensimäistä luomispäivää ja kirottuja nappeja, jotkaeivät koskaan ottaneet pysyäkseen kiinni, silloin sanoin itsekseni:
— Mene naimisiin!
Mutta silloin tuhmat ihmiset vuorostaan sanoivat:
— Sitä sietää ajatella.
Ja niin istuin minä yhä kuin puun ja kuoren välissä, ja ne pulmallisetvuodet alkoivat jo tehdä pääni harmaaksi, kun muutamana iltana piippunisytytettyäni seisoin ja tirkistelin ilmaan.
Lumi putoili niin hiljaa taivaasta, ulkona oli niin hiljaista,ainoatkaan vaunut eivät rämisseet, ainoastaan jostakin kaukaa kuuluitiukujen kilinä, ja minusta tuntui niin yksinäiseltä ja painostavalta.Ja lisäksi oli vielä joulunaatto.
Niin seistessäni ja tuijottaessani ruudun lävitse ilman mitään määrääharhailevalla katseellani, tuli suutarini, Linsen, vetäen kelkallahavukuormaa, jonka hän oli käynyt keräämässä kaupungin metsästä, jakuorman päällä oli kaunis kuusi.
— Ei, katsos kanaljaa! — jupisin minä. — Hänen piti laittaa toinensaapasparini, mutta siihen sijaan menee hän metsään. Hän on josuutaroinut minulle känsät jalkoihini. Hän ei saa enää koskaan minultatyötä.
Niin seison siinä vielä hetkisen. Koko ruumiini värisee ja kylmätuulenviuhka humajaa selkärankaani myöten alaspäin, jolloin sanonitsekseni:
— Tietysti saat nuhan, kelpo nuhan! Kuinka sitä muuten voisikaanvälttää? Saappaat ovat siekaleina, ja langalla, jonka olet antanutBütowin eukolle, parsii hän omia sukkiaan; minun jalkani ovat pianmennyttä kalua. Niinhän aina käy tässä maailmassa.
Niin seisoin siinä aivan iltapimeään.
Kun minun piti sytyttää valkea, en saanut mistään käsiini tulitikkuja,ja kun vihdoin ne löysin, ei lamppu ottanut syttyäkseen. Bütowin eukkoei ollut puhdistanut sydäntä. Kun vihdoinkin suurella vaivalla sainsen kuntoon, sammui se äkkiä uudestaan. Mummo ei ollut pannut lamppuunlainkaan öljyä.
Sellaisissa tilaisuuksissa on oikein tyynnyttävää, jos on saapusallajoku, jolle purkaa sisunsa. Mutta minulla ei ollut ketään saapusalla,ja mitä oli minun nyt tehtävä? Menin ik