Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Jonas Lie
Viidennestä norjankielisestä painoksesta suomentanut Hj. Hietala
Jyväskylässä, 1877.
Keski-Suomen kustantama.
Weilin ja Göös'in kirjapainossa.
Johdanto
Toinen osa:
Nordlandi ja Nordlandilainen
Kolmas Osa:
I. Koti
II. Rannalla
III. Renkituvassa
IV. Saaristossa
V. Ripillä käynti
VI. Lukkarin luona
VII. Trondenäs
VIII. Kotona
IX. Joulupidot
X. Myrsky
XI. Loppu
Minä tunnen monta ihmistä, joilla on sama halu, kuin väliin minullaitsellänikin — valita juuri myrskysään ulkoilmassa kävelläkseen. Nämätihmiset ovat useimmiten sellaisia, jotka lapsuudessaan ovat eläneetvapaassa ilmassa maalla, mutta sitte siirtyneet toimiin, jotka vaativatenemmän paikoillansa istumista, ja joille huone väliin käy liianahtaaksi ja tukalaksi — tahi ovat he runoilijoita. Heidän muistonsa jamielenkuvittelunsa halajaa, enemmät tahi vähemmän heidän itsensäkintietämättä, alituisesti ulos vapaasen ilmaan pois kaupunginkasarmielämästä.
Kun sitte jonakuna päivänä muistot maalta tulevat kaupunkiin rajunrankkasateen muodossa, joka puistelee kattokiviä ja silloin tällöinnakkaa jonkun niistä sinun niskaasi, sillä välin kuin kadut muuttuvatkanaloiksi, ja kadunkulmat väijypaikoiksi, josta vihurit hyökkäävätsateenvarjomme kimppuun ja runtelevat ja vääntelevät sitä sinne tänne,kunnes vihdoin seisomme paljas varsi ja alastomat kaaret kädessä —silloin tapahtuu toisinaan, että hiljainen, arvokas virkamies, sensijaan että hän päivän toimien jälkeen työhuoneessaan tavallisuudenmukaan viettäisi iltapuhdetta lämpöisessä, mukavassa suojassaankotonaan, sanoo vaimollensa, että hänen, "sen pahempi, täytyy mennäpikimältään kaupungille." Ja syyksi, jonka tähden hänen "sen pahempi"täytyy mennä ulos, ilmoittaa hän luonnollisesti — "toimet". Silläeihän vakavan, järkevän miehen, joka ehkä on kaupungin pormestari tahikylänvanhin, sopisi edes itselleenkään tunnustaa, että hän on kyllinlapsellinen mennäkseen ulos myrsky-säähän haaveksimaan, ja että hänvaan aikoo mennä sillalle, nähdäkseen miten aallot vaahtoen roiskuvatrannalle ja laivat valkamassa joutuvat haaksirikkoon. Hänellä täytyyluonnollisesti olla jotakin toimitettavaa tuolla ulkona, ellei juurimuuta, niin kuitenkin yleensä katsoa perään, ettei "quid detrimenticapiat respublica"; se on, ettei kaupunki, jonka onni ja menestysyhdessä tahi toisessa suhteessa on hänelle uskottu, tuulisi kumoon.
Pääsyy kuitenkin on, että kaduilla on meteli, mullistus — eivaltiollinen, Jumala varjelkoon häntä sellaisiin sekaantumasta — muttasellainen, joka vikittelee hänet ulos, syystä, että se herättää hänessäkaikki vanhat muistot eleille, ja jossa hän, häpeätä kyllä, mielellänsäon mukana, vaikka sekin tavallansa mullistelee yhteiskunnallistajärjestystä, särkee akkunoita, sammuttaa lyhtyjä, repii kattokiviähuoneiden päältä, ruhtoo rikki sillat, katkoo nuorat, joilla laivatovat rantaan kiinnitetyt ja ajaa järjestyksen ylläpitäjät jamahtimiehet komeroihinsa. Se on luonnon mahtava sotahuuto, jokakeskellä sivistynyttä kaupunkia saa eleille kaikki hänen lapsuutensamuistot, hänen mielenkuvittelonsa ja hänen mieltymyksensä luontoon, seon ääni, jota hän kuuntelee niinkuin vanha sotaratsu, joka kuullessaannuoruudesta saakka tutun sotasoiton, äkkiä laukahtaa aituuksen yli.
Parin tunnin kävely u