Produced by Tapio Riikonen
VARJENKA
Kirj.
Maksim Gorki
Suomentanut Reino Silvanto
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1915.
I.
… Muutamia päiviä sen jälkeen, kun Ippolit Sergejevitsh Palkanov olinimitetty yksityisdosentiksi erääseen maaseutuyliopistoon, hän saisähkösanoman sisareltaan tämän maatilalta, joka sijaitsi kaukaisessametsärikkaassa pitäjässä Volgan varrella.
Sähkösanoma ilmotti lyhyesti:
"Mieheni on kuollut. Matkusta heti tänne avukseni. Jelisaveta."
Tämä hälyyttävä kutsu teki Ippolit Sergejevitshin levottomaksi; sesärki hänen suunnitelmansa ja mielialansa. Hän oli jo päättänytmatkustaa kesäksi maalle erään toverinsa luo ja tehdä siellä lujastityötä valmistautuakseen kaikella kunnialla luennoimaan seuraavallalukukaudella, mutta nyt piti matkustaa päälle tuhannen virstaaPietarista sekä tulevasta työpaikasta lohduttamaan naista, joka onmenettänyt miehensä, jonka kanssa, ainakin kirjeistä päättäen,yhteiselämä ei suinkaan ollut suloista.
Hän oli nähnyt sisarensa viimeksi neljä vuotta sitten, he kirjottivatharvoin toisilleen, ja heidän välilleen oli jo aikoja sittenmuodostunut puhtaasti muodollinen suhde, mikä on niin tavallistavälimatkan ja erilaisten harrastusten erottamain sukulaisten välillä.Sähkösanoma johti häntä muistelemaan sisarensa miestä, hyväsydämistä,lihavaa herraa, joka oli pitänyt syömisestä ja juomisesta. Hänenkasvonsa olivat pyöreät, pienten punaisten verisuonten peittämät, jasilmät iloiset ja pienet. Hänen oli tapana veitikkamaisesti siristäävasenta silmäänsä ja makeasti hymyillen laulaa mitä huonoimmallaranskankielellä:
"Regardez par ci, regardez par là…"
Ja Ippolit Sergejevitshin oli jotenkuten epämieluista ajatella, ettätämä hauska mies oli kuollut, sillä kehnot ihmiset elävät tavallisestikauan.
Ippolit Sergejevitshin sisar oli suhtautunut miehensä heikkouksiinpuoleksi halveksivasti. Ymmärtäväisenä naisena hän käsitti, että hänkiveen ampumalla menettäisi vain nuolensa. Tuskinpa hän suri liikojamiehensä kuolemaa…
Olisi kuitenkin sopimatonta hyljätä sisaren pyyntö. Saattaisihan hänenluonaan työskennellä niinkuin missä muuallakin…
Ippolit Sergejevitsh päätti matkustaa, ja paria viikkoa myöhemmin,eräänä lämpimänä kesäkuun iltana, hän väsyneenä neljänkymmenen virstanmatkasta asemalta perille istui jo teetä juoden pöydän ääressävastapäätä sisartaan terassilla, joka oli puutarhaan päin.
Terassin kaidepuiden vieressä kasvoi komeita sireni- ja akasiapensaita,joiden läpi auringon vinot säteet paraillaan tunkeutuivat vavistenilmassa kuin hienot kultalangat. Kuviomaiset varjot peittivät pöydän,jolla oli runsaasti maalaisruokia. Ilma oli täynnä lehmusten, sirenienja tuoreen, auringon lämmittämän maan tuoksua. Linnut visertelivätäänekkäästi puistossa, ja toisinaan lensi terassille mehiläinen taiampiainen suristen ja risteillen pöydän yläpuolella. JelisavetaSergejevna otti lautasliinan ja huitoen sitä ilmassa harmistuneena ajoimehiläiset ja ampiaiset puistoon.
Ippolit Sergejevitsh oli jo huomannut, ettei sisarensa sure paljoakaanmiehensä kuolemaa, että hän katsoo häneen, veljeensä, tutkivasti jasalaa häneltä jotakin. Veli oli tottunut ajattelemaan, että sisarensaon nainen, joka on kokonaan uponnut taloushuoliin ja murtunutavioelämänsä ikävyyksistä, ja odotti näkevänsä hermostuneen, kalpean javäsyneen naisen. Mutta nyt, katsellessaan sisarensa soikeihin,terveisiin, ahavoituneisiin