METSOLAN POJAT
Maalaiselämää
Kuvannut
JOHN WILLIAM NYLANDER
Suomentanut
Sohvi Reijonen
Helsingissä,Söderström & C:o Kustannusosakeyhtiö,1908.
SISÄLLYS:
1. Eräs talviaamu.
2. Varsa.
3. Ketunpyynti.
4. Potaska.
5. Västäräkit.
6. Rainar Holm.
7. Metsikananpoikanen.
8. Metsänpeitossa.
9. Talkoissa.
10. Joulu.
1.
ERÄS TALVIAAMU.
— "Poika!"
Ei vastausta.
— "Poika, valvotko sinä?"
Tasainen korsaaminen uuninpuoleisessa nurkassa jatkui.
Ville viskasi peiton syrjään ja hyppäsi lyhyt yöpaita päälläänlattialle.
Huh, miten oli kylmä ja niin pimeä! Jollei kapea vasemmanpuoleinen kuunlaita, joka vielä näkyi, olisi kaikin voimin talon alapuolella oleviaavaroita lumikenttiä valassut, niin olisi tuskin ikkunaa erottanut.
Ville siirrälsi uutimia ja katseli ulos. Kaukaa tummasta metsänrannastanäkyi kaksi valopilkkua. Lentolasta ne loistivat. Oikeanpuoleinen tulituikki navetasta. Neljän aikaan joka aamu se sieltä pilkotti. Aikaiseensiellä lypsettiin, sillä he laittoivat aamumaidon kaupunkiin. Toistatulta ei milloinkaan ennen kuutta sytytetty. Se pilkki taloudenhoitajanhuoneesta.
— "Kello käy seitsemättä, poika. Meidät on uni pettänyt. Ja nyt onpäälle päätteeksi lauvantai", päivitteli Ville.
Kylmä siellä oli suuressa korkeassa huoneessa, värisytti niin, ettähampaat loukkua löivät, ja hänen kätensä tärisivät lamppua sytyttäessä.
Korsaaminen loppui kumeahkoon kurinaan samassa kuin lampun valovälähti uunin luona olevaan vuoteeseen. Ollin miltei näkymättömäinkulmakarvain varjostamat silmät olivat vielä ummessa. Hänen leveävankka nökerönenänsä tökötti tanakasti pystyssä ja raollaan olevastasuusta paistoi kaksi tasaista lujaa hammasriviä. Reikäleipähampaiksiniitä isä sanoi. Pulleat posket olivat lämpimän punaiset ja kaksipyyleää paljasta käsivartta oli sievästi ristissä peitolla.
— "Poika, Olli, nouse! Kello käy seitsemättä!" huudahti Ville uudelleen.
Pitkäveteinen kurina kuului vastaukseksi. Aika lailla ponnistellen Ollikohotti kätensä päänsä yli, käänsihe hitaasti, veti polvet koukkuunrinnan alle ja kaivoi päänsä pielukseen. Leveä vanttera niska kohosinäkyviin, ja sitä verhosi punertavat hiukset niin tiheään, että niidenoli ihan täytynet kutriksi kähertyä päähän sopiakseen. Aikaillen hänviimeinkin sängystä vääntäysi takaperin.
— "Onkohan siellä pakkanen?" hän kysyi haukotellen, istahtaen mukavastiruvetakseen pukeutumaan.
— "Tuntenethan tuon", vastasi Ville, joka jo henkseliään kiinitteli.
"Katsoppas!" Suu selkiselällään hän puhalsi, että henki pilvenä höyrysi.
— "Jo vain. Pitääpä tässä sitten panna kiirettä", tuumaili Olli taaskinhaukotellen ja tutkivasti tarkastellen paksua, harmaata villasukkaa,ennenkuin hän verkalleen sen puolittain käänsi nurin.
Tuuli ulkona ulvoa ulisi. Kuin vihoissaan viskautui silloin tällöinmuuan pilviä piirtävän kuusen oksa seinää vasten, niiden kuusten,jotka vieri vieressä kasvoivat harjanteen äyräällä rakennuksen luona.Pakkastiainen, jolla oli pesä ilmatorvessa, joka kerran säikähtäenkavahti pystyyn ja puolinukuksissaan raaputti kynsillään rauhallisenasuntonsa seinää. Sisäikkunan puoleksi irtautu