Romaani
Kirj.
Virosta suomentanut
Selma Patajoki
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Ahjo,1920.
Ensimmäinen luku.
Tavallisesti noin kello yhdeksän aikaan haukottelee herraskartanonpäärakennuksen uninen ulko-ovi ja päästää herran ulos, sillä juurisilloin, aamiaisen jälkeen, alkaa Ulrik von Kremer ensimmäisenkiertokulkunsa omilla tiluksillaan asuessaan siellä kesäisinYrjönpäivästä Mikkelinpäivään — yksin niinkuin ainakin.
Vaatetuksessaan ei Mäenkylän isäntä tarjoa näkijälle vuosimääriinsilmäähivelevää vaihtelua: sama muotonsa menettänyt tummansininensheviottitakki vaaleaksi istuttuine takamuksineen ja vanhuuttaankiiltävine hihoineen ja helmoineen, sama sininen liivi kuivine jatuoreine ruokatahroineen, jotka todistivat, etteivät herra Kremerinaamiaispöydältä milloinkaan puuttuneet pehmeäksi keitetyt munat, samavanhuuttaan vihertävä musta lippalakki, jonka lipasta oli kiiltohävinnyt ja jonka päällys oli edestä painunut notkoon, samaten kuinvihdoin viimein nuo harmaa- ja ruskeajuovaiset englantilaiset housut,joitten polvet ja lahkeet eivät puhu vähemmän harrasta kieltä kauneudenja hyvinvoinnin katoavaisuudesta eivätkä anna tuta herraa. Aavistuksenvarakkaasta ihmisestä antaa ainoastaan paksun sinettisormuksenkilvenmuotoinen nasta etusormen suunnattoman suuren nystyrän takana,liiveissä näkyvä punaiselta helottava töyhtöompeleinen panssarisamoinkuin vitjoissa riippuva, sangen harvoin näkyvissä oleva Genfinkultakronomeetteri, mikä näyttää iänikuiselta perintökalulta, vaikkakinkuviot sen lommahtaneesta kotelosta jo aikoja sitten ovat hävinneet.
Mutta mies itse — ympäristön intelligenssi nimittää häntä MäenkylänBismarkiksi, koska hän pilakuvan mukaan on yhdennäköinen Saksanvaltakunnankanslerin kanssa — mies itse on siinä jo kestävässävanhuuden iässä, jolloin tusinakaan silmien ympärillä lisääntyviäkurttuja ja jokunen uusi ryppy leuan alla ei muuta muotoa, yhtä vähänkuin hiukan runsaampi parran kuurakaan, niskan käyryys ja polvenkankeus. Kremerit vanhenevat yleensä hitaasti — saattaa olla, etteiväthe syntyissäänkään ole nuoria. —
Astuttuaan kapealta kivirapulta — siinä on ainoastaan kolme astinta— nurmikolle — nurmi, tasainen nurmi peittää tiheänä kaltevantalonedustan siksi kunnes se häipyy rämeikköön — asettaa herravon Kremer kintaattomat kätensä, joista toinen pitelee jykevääkatajakeppiä, ristiin taakse ja alkaa verkalleen soutaa ankarana jaaina samallaisena niinkuin liiallisesti lastattu purjevene rakennuksenympäri etelänpuoleiselle suunnalle. Rakennuksen ympärystää ja moisionpihamaata — niin ainakin väittävät monet terävämmät huomioiden tekijät— hän tuskin milloinkaan katselee isännän silmin. Säännöllisestiköntii se katse juuri saappaittenkärkien edellä. Ja jos se kuitenkinjoskus eksyy katsomaan jotakin rakennusta, niin mumisee vanha herrajotakin, kohauttaa olkapäitään, nykii viiksiään ja ottaa kolme neljänopeampaa askelta.
"Verflixt — der Dalles!"
Siellä on paljonkin sellaista, mikä pitäisi oleman toisin. Onsellaista, mitä moision pienuuskaan ei anna anteeksi. Puhumattakaannavetasta ja tallista, jonka lähellä paimen ei enää uskalla puhaltaatorveensa, puhumattakaan olkikattoisesta, orjuuden aikaisestaväentuvasta, mikä moision portin edustalle ei todellakaan olekoristeeksi ja kunniaksi, lainkaan puhumatta puutarhasta, johon hoidonpuutteessa kauan sitten on tunkeutunut metsää ja ryteikköä, jossa eiuseihin marjoihin ja matoisiin vaapukkoihin kasva mitään syötäv