Kirj.
Charles Garvice
Englanninkielestä ["Only a Girl’s Love"] suomentanut
Alpo Kupiainen
Naisten romaaneja 33
Hämeenlinnassa,Arvi A. Karisto Oy,1924.
Eräänä syystalven iltana vierivät Firenzen kaduilla vaunut, joissaistui mies ja tyttö. He olivat isä ja tytär. Mies oli tuskinkeski-ikäinen, mutta hänen hiuksensa olivat harmahtavat, ja hänenkaunismuotoisen suunsa ja silmännurkkiensa ympärille oli murhe uurtanutvakoja. Hänellä samoin kuin tyttärelläkin oli etelän säännöllisetkasvonpiirtet, tumma tukka ja mustat silmät, vaikka hän olikinsyntyperäinen englantilainen, nimeltään Harold Etheredge. Hän ei olluthyvissä varoissa eikä korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa, vaikkahän olisi kyllä voinut saavuttaa sekä rikkautta että mainetta, joshänellä olisi ollut tilaisuutta ponnistaa niiden tavoittamiseksi. Muttakohtalo oli määrännyt, että niiden palkkioiden saamiseksi tarvittavaintoinen tarmo, joiden tähden useimmat meistä uurastavat, tukehtuitältä mieheltä jo varhain, hirvittävän iskun jättämän suuren surunjäytämänä.
Hän oli ollut hyvin lupaava kirjailija; hän oli nyt yksinkertaisestiHarold Etheredge, leski, jonka sydän ja pyrkimykset olivat kätkettyinähänen verrattomasti rakastamansa naisen hautaan. Hän oli rakastanutvaimoaan niin suuresti, että hänen tunteensa vieressään istuvaa lastakohtaan, joka kyllä oli hänestä hyvin rakas, olivat sen rinnallakitukasvuisia.
»Nukutko, Stella?» kuiskasi mies vanhojen, kömpelötekoisten vaunujenrämistessä runouden kaupungin hiljaisen, autiolta näyttävän kadunkiveyksellä. Hän puhui hyvin hellästi, mutta hänen äänessäänoli raukean välinpitämätön sointu, joka oli selvä merkki hänenelinvoimiensa näivettymisestä. »Olemme pian perillä.»
»En, isä rakas, en nuku», vastasi tytär herttaisesti. »Minusta onikävää, että matkamme on päättymässä. Soisin voivamme tällä tavoinajaa yhdessä edelleen vuosikausia. Kun vain ajattelen, että meidänpitää erota, vaikka vain lyhyeksikin ajaksi, niin sydämeni tuntuulyijynraskaalta ja pelkään sen lakkaavan sykkimästä.»
»Niin, rakas, niinhän se on!» mutisi mies. »Sinä tiedät, että erokoskee kipeästi minuunkin. Tahtoisin pitää sinut aina luonani. Muttaminä en saa, en tohdi tehdä sitä. Sanotaan, että suru tekee meidätitsekkäiksi, ja minut se on jo tehnyt. Mutta en ole tarpeeksi itsekästurmellakseni nuorta elämääsi ja synkistääkseni tulevaisuuttasi.Stella, menettelisin julmasti ja rikollisesti, jos pitäisin sinutluonani. Kuluu vielä joku aika, ennenkuin voin taaskin mennä muidenihmisten seuraan. Minun täytyy saada olla yksin keskustellaksenimenettämäni rakkaan sielun kanssa. Jos pitäisin sinut luonani, loisimurheeni varjon nuoreen elämääsi. Niin ei saa käydä. Nuori ihminentarvitsee nuorten seuraa, aivan kuin kukka kaipaa auringonpaistetta.Nuoruus ei ole luotu synkkyyttä ja surua varten. Nuoren silmästävaluneet kyyneleet on pian pyyhittävä pois ja unohdettava —»
»Luuletko, että voin ikinä unohtaa äitiä?» kuiskasi tyttö huokaisten.
»En, Stella; mutta luotan, että pian opit ajattelemaan häntä tyynenhellästi ja että mielesi saa pyhän rauhan siitä varmasta toivosta, ettäkohtaat hänet tuolla onnen maassa, jossa eroa ei tunneta.»
Hänen kasvonsa kalpenivat, huulet vavahtelivat, ja hänen silmänsäkatsoivat ilmeettöminä ikkunasta hämyiselle kadulle, jossa valojaparhaillaan sytytettiin. Hän tiesi kaipaavansa päästä yhtymäänrakastamaansa naiseen tuolla onnen maassa ja mielessään rukoi