MERI KERTOO —
Kirj.
Yrjö Rauanheimo
Porvoossa,Werner Söderström Osakeyhtiö1926.
SISÄLLYS:
Pasaadituulessa.
Elias, kokki.
Kaksi kapinayritystä.
Mooses, laivasika.
Sinisen järven talo.
Katkeria muistoja.
Mabel.
"James E. Coxin" haaksirikko.
"Kuolema tai rähänauru".
PASAADITUULESSA
Nojaan skanssin ovea vasten ja koetan unisilla silmilläni laskea,kuinka monta pyöriäistä on laivan vasemmalla laidalla. Niitä onkymmenen, ei, kaksikymmentä. Turhaa työtä tämä laskeminen, silläkoko pyöriäisparvi näyttää pitkältä merikäärmeeltä, joka aamuhämäränfantastisessa valossa muodostuu peloittavaksi, kiiltäväksi jakuohuvaksi juovaksi. Mahdotonta on niiden lukumäärää edes arvata, silläkuka tietää, mille kuuluu mikin pyrstö ja pää. Pyöriäisparvi kuohuttaaveden vaahdoksi, josta eroittuu mustankiiltävä pää, siitä noin viidenmetrin päässä iloisesti sätkyttelevä pyrstö — mutta eihän pyöriäinenniin pitkä ole? Haukottelen ja ummistan silmäni.
Ei minua oikeastaan nukutakaan, sillä unta on tarjolla kylliksi, muutenvain tämä suloinen lämmin tuo onnellisen haukotuksen huulille.
Toinen haukotus saa silmät jälleen auki. Ne harhailevat laiskanamerellä, kimpoavat sen harmaasta pinnasta takaisin parraspuuhun jalopuksi kipuavat askel askelelta ylös purjeisiin. Purjeet ovat harmaatamassaa, joka omituisesti värisee ikäänkuin innoissaan hyvästä tuulestaja suopeasta säästä. Lopuksi päätyy katse etumaston huippupurjeeseenja laiska ruumis saa epämiellyttävän sysäyksen. Siellä ylhäällä onjotakin vinossa. Huippupurjeen mastorenkaista on kaksi lupsahtanut kuinväsyneinä toistensa päälle ja vetävät nyt purjetta ryppyyn. Paras onmennä sinne ylös, ennenkuin perämies lähettää, matka sinne kuitenkintulee.
Kiipeäminen virkistyttää tylsistynyttä mieltä, jalat kapsuttavatiloisina märssykoriin ja sieltä edelleen pikkusormen paksuisiaylävantteja pitkin huippupurjeen asumasijoille. Äkäinen potkurenkaisiin ja purje saa taas kauniin pyöreän muotonsa. Se pullistuuylpeänä ja minä laskeudun tyytyväisenä alas märssykoriin. Jäänsinne haukottelemaan, sillä pasaadeissa ei kiireellä ole sijaa.Sellaista toimintamuotoa ei tunneta siellä, missä tuuli kuljettaalaivaa tasaisesti ja varmasti eteenpäin kuin hiili höyrylaivaa.Suljen silmäni, puristan jalkani lujasti vanttien ympärille ja taidantorkahtaa. Täällä ylhäällä on suloista olla. Keinuminen, merimiehenainainen kehdonkeinutus, tuntuu täällä ylhäällä paljon voimakkaammin,näköala avartuu aukeaksi, rannattomaksi ulapaksi, jonka tasaisestitaivaanrantaa leikkaava rajaviiva rauhoittaa silmää. Hämärä haihtuunopeasti, taivas tulee ensin vaaleansiniseksi, sitten tummenee sen värija…
Aurinko nousee meren sylistä valtavana näkynä. Se on ensin kummallisenlitistyneen näköinen, pyöristyy kultaiseksi palloksi ja juuri ennenmerenpinnasta kimmahtamistaan kasvattaa itselleen kultaisen jalan, jokariippuu hetken itsepintaisesti kiinni meren pinnassa todistaen sitä,että aurinko rakastaa meren syvyyttä, jonka vilpoisesta syleilystä sevain vaivoin voi riistäytyä, ja tämän ihanan näyn katsojasta näyttääaurinko nyt suurelta kultaiselta kastemaljalta.
Kultainen jalka katkeaa ja pyöreä hehkuva pallo lähettää minua kohtivalojuovan meren tasaisesti lainehtivaa pintaa pitkin — ehkä se eiollut juuri minulle yksinomaan tarkoitettu, mutta otan kuitenkinsen kiitollisena vastaan nostaen hattuani. Suloinen tyytyväisyydenja kiitollisuuden tunne valtaa mielen. Maailman ihanuus lienee vainvarattu täysin nuhteettomille ihmis