FAIDONI,PLATONIN KESKUSTELMASOKRATEEN VIIMEISISTÄ HETKISTÄJASIELUN KUOLEMATTOMUUDESTA.
Kreikan kielestä käänsi ja selityksillä sekäjohtavalla alkulauseella varustiT:ri J. W. Calamnius.
Ensimmäisen kerran julkaissut
Weilin ja Göös 1882.
Alkulause.
Jaloin kreikkalainen henki ja ajattelija, ylevä Platoni, ilmestyy tätenensi kerralta suomalaisessa puvussa. Hän esiintyy yhdelläkansantajuisimmalla teoksellaan. Kaikista Platonin mainioistakeskustelmista eli ”dialogeista” on nimittäin Faidoni itse pää-aineensa,sielun kuolemattomuuden, puolesta tajuisimpia, jonka ohessa kuvausviisaan Sokrateen viime hetkistä on mitä miellyttävin.
Alkulauseessa ennen suomentamaani ”Aristoteleen Runousoppi”-kirjaan olenjo ollut tilaisuudessa lausumaan, miten tarpeellinen vanhainklassillisten teosten saaminen käännösten kautta suomalaiseenkinkirjallisuuteemme on, koska vanhalla klassillisella kirjallisuudella,suuremmassa määrässä kuin milläkään muulla, on ylentäväinen japuhdistava voima sen jalon hengen kautta, joka sen teoksissa ilmestyy.Jos kenenkään, niin on näin laita syvämielisen ja ihanteellisen Platoninteosten laita. Tästä kylliksi syytä saada häntä jospa pienenkin teoksenkautta suomalaiseen kirjallisuuteemme.
Tämä käännös on jo moniaita vuosia sitten ollut valmiina, vaan astuu nytjulkisuuteen melkoisesti korjattuna. Sen ilmestymisen mahdollisuudestatällä erää tulee minun kiittää kustantajaini jalomielisyyttä.
Helsingissä Toukokuussa 1882.
J. W. C.
Johdanto.
Montakin arvelua on oppineitten kesken laskettu keskustelman oikeastatarkoituksesta ja yhtä monta arvelua siitä pääaineesta, josta tässäerittäin keskustellaan. Likimmiten saavutettanee totuus, kun sanotaan,että sielun kuolemattomuus ja sen asian todisteet ovat keskustelmanpää-aineena ja Sokrateen kirkastettu persoonallisuus hänen viimeisissähetkissään dialogin päähenkilönä.
Nämä molemmat pääkohdat eivät olekaan ainoastaan sattumalta yhteenjoutuneet, vaan historiallisen kehityksen tila on ne yhteen sovittanut.
Jollakin syyllä on sanottu, että jokaisella kansalla, millä sivistyksenkannalla hyvänsä se lienee ollutkaan, kumminkin on ollut joku aavistussielun kuolemattomuudesta. Ettei tätä aavistusta puuttunut Kreikanhenkiseltä kansalta, ei oudoksuttane ketään, joka vähänkään tuntee tätäkansaa. Sielun kuolemattomuus olikin Kreikkalaisilla enemmän kuinpaljaana aavistuksena; se jo oli ammoisilta ajoilta kansan uskona jan. k. ”mysteriain” salaisena oppina. Mutta tänkaltaisena oppina se sekänäissä mysterioissa – sen mukaan mitä näitä tunnetaan – että kokoSokrateen-edellisessä filosofiassa kuitenkin enemmin oli uskonnon,uskonnollisen tarpeen, kuin tieteellisen filosofian tuottama.Tämmöiseksi puhtaaksi filosofialliseksi opiksi se saattoi tulla vastasilloin, kun sokrateellis-platonilainen idealismi tunnusti sielun olevanjotain itsenäistä ja erityistä, itsensä-määräävää ja ajattelevaaolemusta. Mitä itse Sokrateesen tulee, oli hän lujasti vakuutettu sielunpersonallisesta olossa-olemisesta ja sen kuolemattomuudesta, jokavakuutus perustui koko hänen siveydelliseen katsomustapaan. Mutta mitäänvarsinaista tieteellistä todistusta tästä kuolemattomuudesta hän ei oleesiin tuonut. Tämän oli tekevä etevin hänen oppilaisistaan, Platoni,jonka varsinaisena tehtävänä olikin sokratismin edistäminen jakehittäminen. Hienolla tunteisuudella hän siis tähän keskustelmaan, jokakuvaa Sokrateen viimeisiä hetkiä, kuinka tuo kuoleva viisas, jouduttuaankehityksensä korkeimmalle kukkulalle, jalolla kuolemantavallaan oikeiksitodistaa ja vakuuttaa koko edellisen elämänsä mielipiteet ja opetukset,– hienolla tunteisuudella Platoni ju