Produced by Tapio Riikonen
Inkvisitioni-vankeus Sorön Luostarissa
Kirj.
Suomensi ["Oluf Axelsøn og hans Familie, eller Inqvisitions-faengslerneunder Sorøe Kloster"] S. H—n.
Kuopiossa,A. Harald'in ja G. Bergroth'in kirjapainossa,1878.
Se loisto, joka ympäröi kuningatar Margaretan hallitusta, näyttäähimmentyvän hänen elämänsä viimeisinä vuosina sitte kun hän olivalinnut Erik Pommerilaisen apuhallitsiaksensa. Hänen mahtisanansapystytti rautamuurin kuningattaren ja hänen kansansa välillä, jonkavalitukset eivät enää voineet päästä kuningattaren korviin. Väkivaltaja vääryys ei ollut harvinaista, ja tuhannet kyyneleet vuotivatsalaisesti, ettei kuningatar niitä nähnyt eikä siis voinut ojentaakättänsä niitä kuivaamaan.
Niitä, jotka huokailivat raskaassa ja ansaitsemattomassa kurjuudessa,oli rouva Guldborg Svane. Hän oli syntyisin eräästä maan vanhimpiaperheitä, ja hänen isänsä oli Valdemar IV:n hallitus ajalla tehnytmaalle monta ansiota sekä vihdoin päättänyt ne kunniallisellakuolemalla sotakentällä. Hänen miehessänsä, Niilo Svanessa paloivatsamat tunteet isän maata ja hallitsiaa kohtaan, ja hän oli niidenpalveluksessa uhrannut elämänsä kukkaisen. Vasta sen syksylläkypsyneenä ajatteli hän lähestyvää talvea ja pyysi kauniin Guldborginkättä ja sydäntä. Hän sai molemmat, ja yhden pojan syntyminen täydensiheidän onnellisuuttansa.
Pikku Valdemar näytti kahden vuoden ikäisenä omaavan erinomaisialuonnonlahjoja, kun taas uudestaan syttynyt sota tarvitsi Svanen kättä.Niilo syleili itkevää vaimoansa ja pientä poikaansa, ja kiiruhti sittevaltakunnan hoitajan luokse, saadaksensa paikkansa sotajoukossa, jokaoli määrätty retkeilemään Holsteinin kreivejä vastaan, jotka uskalsivatuhkua Pohjan mahtavaa hallitsitarta.
Erik Pommerilainen koki kehoittaa Tanskan aatelia omasta puolestaanasettamaan osan sotaväkeä ja varustamaan sitä aseilla, luvatenvaltiolta korvausta.
Svane, joka niin usein oli antanut henkensä yleiselle palveluksellealttiiksi, ei myöskään tahtonut kieltää apua puolestansa. Hän pestasisentähden 100 miestä, antoi heille varustuksen, palkan ja aseet,harjoitti heitä palvelukseen ja vei heidät maan vihollisia vastaan.
Tämä varustus maksoi hänelle luonnollisesti paljon, ja kun hänen ainoaomaisuutensa oli aatelistalo, täytyi hänen siihen lainata melkoisiasummia, voidaksensa suorittaa niin suuria maksuja. "Jos Jumala suominun hengissä palata rakastettujen luokse," sanoi hän, "niin saankyllä velkani maksetuksi. Jos kaadun, niin en sitte enää tarvitsemitään; suuri kuningattaremme on heidän äitinsä, ja he eivät tarvitsekoskaan puuttua sitä, minkä minä nyt uhraan isänmaani asiassa."
Tämä jalo mies pettyi kuitenkin. Hänen väkensä väheni vähitellenmonissa pienissä kahakoissa; hänen täytyi, ettei jättäisi kovin suurtaaukkoa sotajoukkoon, pestata uusi miehistö, ja kun hän vihdoin itsekaatui eräässä kahakassa, ei kukaan ruvennut auttamaan hänen jälkeenjäänyttä vaimoansa ja lastansa. Velkamiehet hyökkäsivät niinkunpetolinnut Guldborgin omaisuuden kimppuun, anastivat häneltä kaikki,eikä ollut mitään keinoa, että hänen valituksensa olisivat voineetpäästä Margaretan valtaistuimelle.
Onneton äiti otti kolmivuotiaan poikansa käsivarrelleen ja lähti eräänäaamuna auringon noustessa siitä herrastalosta, joka oli aiottu tulemaanhänelle isän perintönä. Ainoa, joka seurasi häntä, oli vanha Märta,joka oli ollut Niilo Svanen imettäjä, ja oli vieläkin hänen huoneesensasielus