Kirj.
H. C. Andersen
Suomentanut
Maila Talvio
Suomennostyö on suoritettu Suomalaisen Kirjallisuuden
Edistämisrahaston avustuksella.
Porvoossa,Werner Söderström Osakeyhtiö,1925.
Sittiäinen.
Mitä isä tekee, on aina oikein.
Lumiukko.
Ankkatarhassa.
Uuden vuosisadan runotar.
Jääneito.
Perhonen.
Psyke.
Etana ja ruusupensas.
Keisarin hevoselle pantiin kultakengät, kultakenkä joka jalkaan.
Miksi sille pantiin kultakengät?
Se oli mitä kaunein eläin, sillä oli sirot jalat, hyvin kauniit silmätja harja, joka riippui kuin silkkihuntu kaulaa pitkin. Se oli kantanutherraansa ruudinsavussa ja kuulasateessa, kuullut luotien laulavanja vinkuvan. Se oli purren raivannut tietä, potkinut ympärilleen,taistellut, kun viholliset ahdistivat, yhdellä hyppäyksellä vienytkeisarinsa kaatuneen vihollisen hevosen yli, pelastanut keisarinsakruunun, punaisesta kullasta tehdyn, pelastanut keisarinsa hengen,joka oli enemmän kuin punainen kulta, ja sentähden pantiin keisarinhevoselle kultakengät, kultakenkä joka jalkaan.
Ja sittiäinen ryömi esiin.
— Ensin suuret, sitten pienet, sanoi se. — Vaikkei koko mitään merkitse.
Ja sitten se ojensi esiin ohuet jalkansa.
— Mitä sinä tahdot? sanoi seppä..
— Kultakengät! vastasi sittiäinen.
— Oletkohan sinä oikein selväpäinen, sanoi seppä. — Tahdotko sinäkinkultakengät?
— Kultakengät! sanoi sittiäinen. — Enkö minä ole yhtä hyvä kuin tuosuuri otus, jota pitää hoitaa, sukia, palvella, syöttää ja juottaa?Enkö minäkin kuulu keisarin talliin?
— Mutta miksi hevonen saa kultakengät? kysyi seppä, — etkö sinä sitäymmärrä?
— Ymmärräkö? Minä ymmärrän, että minua halveksitaan, sanoi sittiäinen,— minua loukataan — ja sentähden minä nyt lähden maailmalle.
— Terve menoa! sanoi seppä.
— Karkea mies! sanoi sittiäinen ja sitten se läksi ulos, lensi vähän«matkaa ja nyt se oli kauniissa pienessä puutarhassa, missä ruusut jalavendelit tuoksuivat.
— Eikö täällä ole kaunista? sanoi pieni leppäterttu, joka lenteli,mustat pilkut punaisilla haarniskanlujilla siivillään. — Kuinkasuloiselta täällä tuoksuu ja kuinka kaunista täällä on!
— Minä olen tottunut parempaan, sanoi sittiäinen. — Sanotteko te tätäkauniiksi? Eihän täällä ole edes lantatunkiota.
Ja sitten se jatkoi matkaansa tullen suuren leukoijan varjoon. Kukallaryömi kaalimato.
— Kuinka maailma sentään on kaunis! sanoi kaalimato. — Aurinko on niinlämmin! Kaikki on niin hauskaa! Ja kun minä kerran nukun kuolemanuneen, niinkuin sanotaan, niin herään perhosena.
— Kuvittele sinä vain! sanoi sittiäinen. — Vai lennämme perhosina! Minätulen keisarin tallista, mutta ei edes keisarin lempihevonen, jokasentään käyttää minun vanhoja kultakenkiäni, kuvittele sellaista. Saadasiivet! Lentää! Niin, nyt me lennämme! Ja sitten sittiäinen lensi. —Minä en tahdo närkästyä, mutta harmittaa minua kuitenkin.
Sitten se moksahti suurelle ruohokentälle. Siinä se hiukkasen makasi,sitten se nukkui.
Varjelkoon, mikä rankkasade ryöppysi taivaasta! Sittiäinen heräsiloiskinaan ja pyrki heti kaivautumaan maahan