Produced by Helvi Ollikainen and Tapio Riikonen
KULOA JA KEVÄTTÄ
Novelleja
Kirj.
AINO SUONIO [Aino Kallas]
Porvoossa,Werner Söderström,1899.
SISÄLLYS:
Sisar.
Agnes.
Tunnustus.
Tien vaihteessa.
Lomalla.
Hänen päiväkirjastaan.
Oli kerran.
SISAR
Johan Magnus Hjelm, Rautlahden herra, selvitteli purjeveneensä pohjallatoisiinsa tarttuneita ja sekaantuneita nuoria. Vene oli jo työnnettyteloiltaan ja keinuili kivien välissä pienessä, kapeassa syvänteessä,joka varta vasten oli kaivettu, sillä ranta oli pitkältä matalaa.Vasta niemen kärjen kohdalla aukesi meri aavana, vihertävänä ulappana,siihen asti sai luovailla lahden poukamassa, jossa harvoin tuuli tuntuipurjeen täyteisenä.
Vihdoin olivat nuorat selvillä, hän päästi auki isopurjeen, joka oliryöstäytyä hänen käsistään, — äkillinen tuulenpuuska pingoitti senkaarevaksi, ja vene, joka oli kiinnitetty nuoralla rantapaaluun,liikehti levottomana kuin lentoon lähtevä vesilintu. Hän nousikiinnittämään kokkapurjetta ja katsahti samassa ulapalle. Mainio tuuli,— myötäinen koko ajan, — tunnissa olisi hän perillä.
Hän seisoi kokkapurjetta kiinnipitäen, ja vartalon pitkä varjoluikerteli monimutkaisena veden pinnalla. Hän oli hienossa, harmaassakesäpuvussa, valkoinen kaulaliina huolellisessa solmussa, —napinreikään oli pistetty ruusu. Hän ei näyttänyt enään nuorelta,jollei vanhaltakaan, piirteet olivat suvun tunnettua, hienoa tyyppiä,iho ruskettunut ja päivän paahtama, kuten alituisesta ulkoilmassaolemisesta, ainoastaan otsa, jota jo harmaantuva tukka varjosti,oli hatun suojassa jäänyt valkoiseksi. Ensi katsannolta hän tekivoimakkaan ja lujatekoisen miehen vaikutuksen, hänellä oli urheilijankehittynyt vartalo, leveät hartiat ja suora ryhti. Mutta toisenahetkenä, varsinkin jos rupesi puheisiin hänen kanssaan, alkoi hetiepäillä ensi vaikutuksen todellisuutta, — harmaissa silmissä, jotkaensi katsannolta näyttivät kylmiltä ja totisilta, taisi äkkiä kuinpohjemmalta välähtää jotain muutakin, jotain herkkää, tunteellista,vaikutuksille altista. Eniten kuitenkin vaikutti siihen hänen äänensä,sillä oli omituinen, alakuloinen väre, vaikka hän olisi puhunut mistätahansa, jokapäiväisimmistäkin asioista, — sen vähän pitkäveteistäsointua taisi jäädä kuuntelemaan, sanoja ajattelematta.
Johan Magnus oli saanut purjeet kuntoon ja aikoi juuri päästää veneenirti, kun taakseen katsahtaessaan näki naisen päivävarjo kädessätulevan rantatietä pitkin. Nainen oli pitkä ja sulava vartaloinen,käveli kepeästi, mutta hitaasti ja vähän kumarruksissaan, — einäyttänyt pitävän kiirettä.
Johan Magnuksen päivän paahtamille kasvoille levisi omituinen ilme,— hän kumartui asettelemaan veneen pohjalautoja paikoilleen ja antoisamalla ruusun pudota rinnasta.
Nainen oli saapunut rantaan ja pysähtynyt laiturin päähän, senkaidepuuta vasten nojaten. Hän oli keski-ikäinen hänkin, — kentieslikemmä neljänkymmenen — ja hyvin Johan Magnuksen näköinen, —ensi katseella olisi heidät tuntenut sisaruksiksi. Samat harmaat,tummaripsiset silmät, samat hienot, kapeat piirteet, — naisella vaankaikki vielä paljon sirotekoisempaa. Hän teki sen vaikutuksen, ettäoli ollut sangen kaunis nuorena, — kauneutta, joka kenties kuitenkinenemmän oli herättänyt abstraktista ihailua muotojen puhtaudellaan jasäännöllisyydellään, kuin välitöntä tunnetta. Sillä hänellä oli samallajotain kylmää ja suljettua, jotain 'noli me tangere' kasvojen hienoissapiirteiss