Produced by Juha Kiuru
5-näytöksinen näytelmä
Kirj.
Suom. Eino Leino
WSOY, Porvoo, 1917.
Suomalaisen Kirjallisuuden Edistämisrahaston avustuksella ilmestynyt. Kaikki esittämisoikeudet pidättää suomentaja.
Monet ja vaikeat tehtävät on suomalainen käännöskirjallisuus joratkaissut, toiset ehkä yhtä monet ja yhtä vaikeat odottavatvielä ratkaisuaan. Mitä erikoisesti ranskalaisen klassillisenrunouden suomenkielelle siirtämiseen tulee, piilee sen vaikeus,paitsi yleensäkin tuon runouden meille oudon, osaksi helleenisestiantikisoidun, osaksi nykyaikaista salonkityyliä lähentelevänsanonnan sekä ranskankielen oman muodollisen pirteyden, järkeilyn javastasanakkeisuuden ohella, pääasiallisesti siinä käytetyn runomitan,aleksandrinin, sisäisissä ja ulkonaisissa mahdottomuuksissa taipuaminkään muun kielen tai henkisen ympäristön vaatimusten mukaiseksi.Niinpä ovatkin esim. saksalaiset käyttäneet sitä kääntäessääntavallista, loppusoinnutonta 5-jalkaista lyhytpitkää tai n.s.silosäettä.
Suomalaiseen käännösrunouteen on tähän saakka tietääkseni kolmellakineri tavalla koetettu aleksandrinia sovittaa. Ensimmäinen tyyppi, jotatoistaiseksi ei liene käytetty minkään alkuperäisesti ranskalaisendraaman suomentamiseen, on se meille germaanisen kosketuksenkautta siirtynyt, jolla esim. on suoritettu — ja jolla myös itseviisitoista vuotta sitten suoritin — Regina von Emmeritzinsuomennoksen. Siinä on loppusoinnut, siinä on sesuuri, siinä onrunojalkaluku sama kuin ranskankielessäkin, joten se siis tarjoaakylläkin monta etua suomentajalle. Mutta se rytmivaihtelun jaeloisuuden puute, joka on suoranainen seuraus suomalaisen runokielengermanisoituneesta tavasta yleensä käsitellä romaanisia runomittoja,tekee sen pitkässä, kokoillan näytelmässä käytettynä korvalle kovinkankeaksi ja tympäiseväksi. — Toista tyyppiä onkin sen vuoksi O.Manninen koettanut Molièren Oppineiden naisten suomennoksessa,vaihtaen koko tuon juhlallisen, jäykkäpukuisen aleksandrinin (jokaei suinkaan ole yhtä juhlallinen ja jäykkä alkukielessään) keveäksi,hypähteleväksi, nykyaikaista keskustelutyyliä lähenteleväksianapestiksi. Mahdollisesti voikin se olla lopullinen ratkaisuklassillisen ranskalaisen huvinäytelmän suomenkielelle siirtämiseennähden. Mutta murhenäytelmään on se ehdottomasti liian levotonja oikullinen. — Kolmatta tyyppiä olen jälleen itse käyttänyt,nimittäin Racinen Phaidran suomennoksessa kymmenkunnan vuottasitten. Se on muuten tavallinen jalkainen traagillinen silosäe, muttasäännöllisillä loppusoinnuilla varustettu. Koska ne kuitenkin sangensuuressa määrin sitovat kääntäjää, joskin niiden avulla saa jonkunverran säilytetyksi alkutekstin muodollista loisteliaisuutta, jakoska monta alkuperäisen ranskalaisen säkeen polveketta jää täten,sen noin viidennellä osalla lyhentyessä, pakostakin joko kokonaankääntämättä tai ainakin suomentajan mielivaltaisen yhteenvedonvaraan, en ole sitäkään ratkaisua asialle voinut pitää lopullisena.
Tässä Corneillen Cid-käännöksessä olen koettanut uutta,siis neljättä tyyppiä. Säilyttäen loppusoinnut, alkuperäisenrunojalkaluvun ja itse lyhytpitkän runomitan pohjan sellaisenaan,olen vain, suurempaa vaihtelua ja notkeutta aikaansaadakseni,muuttanut sesuurin käyttelyn niin, että siitä on, säännöllisenohella, muodostunut useampiakin eri rytmipatoutumia, kuten
Säännöllinen:
Niinkuin hän