E-text prepared by Tapio Riikonen
VANKILA
Kirj.
MAKSIM GORKIJ
Tekijän luvalla alkukielestä suomentanut
Iisakki Lattu
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1905.
Sensuurin hyväksymä, Helsingissä 14. p. kesäkuuta 1905.
I.
… Päivä oli kostean kylmä. Synkät harmaat liikkumattomat pilvetpeittivät taivaan, hienoina pisaroina lankesi sade hiljakseen maanpinnalle kietoen kaupungin kadut ohueeseen värähtelevän himmeäänsumuverkkoon…
Likaisen märkää katukäytävää ja kylmää hohtavien kosteitten kivitalojenseinävierustaa pitkin kulki hitaasti eteenpäin vahvan poliisiketjunympäröimänä yhteen sullottu taaja ihmisjoukko kumpaakin sukupuolta.Kulkueen kohdalla tuntui ilma aivan kuin aaltoilevan kansajoukonsynnyttämien epäselvien äänien humusta.
Harmaita huolestuneita kasvoja, lujaan puristettuja leukapieliä,synkkiä alasluotuja katseita, joitakuita hajamielisesti hymyileviä,toisia jotka sukevalla leikkipuheella koettavat peittää kovastiloukattua raskasta ja masentunutta voimattomuutensa tuntoa. Aika ajoinkuuluu suuttumuksen tukahdettuja huutoja, mutta ne kajahtavat himmeänepävarmasti, ikäänkuin ihminen ei olisi selvillä siitä — onko nytjuuri sopiva hetki ryhtyä äänekkääseen vastustavaan mielenosoitukseentai olisiko se ehkä jo liian myöhäistä. —
Poliisien väsyneet kasvot näyttävät huolestuneilta ja suuttuneilta,ainoastaan muutamat heistä seisovat välinpitämättömän jäykkinäikäänkuin puuäijät ja hienot vesipisarat kiiltävät heidän lakeillaansekä viikseillään. Mutta kattojen yläpuolia riippuu raskaana harmaa,kylmää kosteutta itseensä imenyt uhkaava taivas lisäten puolestaanvitkaan putoilevilla isoilla märillä lumihöytäleillään tuossataistelutta voitetussa kansajoukossa jo muutenkin synkän surulliseksikäynyttä mielialaa.
— Aja heidät pihaan! — kiljasi joku käheällä äänellä.
Poliisit alkoivat röyhkeästi työntää masennettua märkää ihmisjoukkoahalkopihan portista sisään. Syntyi kova ahdinko. Ihmiset työntäytyivätkuin lampaat toinen toisensa kylkeen yhä ahtaammalle ja vyöryivätmustana virtana pihalle. Heidän harmistuneet huutonsa kaikuivat yhäkovemmin ja hermostuneemmin; joukosta kuului vihaisia itkun sekaisiakirpeitä ja kimakoita naisääniä…
Iloinen hyväsydäminen roteva ylioppilas ensimäiseltä kurssilta, MischaMalinin, kulki keskellä joukkoa katsellen lempeillä sinisilläsilmillään sääliväisesti kalpeita vihaisia ja pelokkaita kasvoja.Naisten huudot, hermostunut nauru ja masennettu tyytymätön nurinasaivat hänet kokonaan kuohuksiin; raskaasti hengittäen keskelläahdinkoa, sydän täynnä harmin ja häpeän tunnetta oli hän valmis itkuunpurskahtamaan. Työnnellen ihmisiä edestään koetti hän niin pian kuinmahdollista päästä portista sisälle ja piiloutua pihalla johonkinsopukkaan erilleen kaikista.
… Jonkun pienet hennot kädet tarttuivat lujasti hänen palttonsahihaan — ja hän huomasi edessään kalpeat kasvot ja suuret kosteatsilmät. Nämä — kyyneltenkö vaiko sateen kostuttamat kasvot —kääntyivät suoraan häneen ja heleänpunaiset yhteenpuristetut huuletsuonenvedon tapaisesti värähdellen alkoivat sopertaa:
— Minä — en mene!… minä en voi, en tahdo! Hän tyrkkäsi minua… hänei saa sillä tavoin… sanokaa se hänelle…
Tyttönen ravisteli päätään läähättäen, mustat kiharat hajaantuivatitsepäisesti hänen märille poskilleen ja valkoiselle korkealleotsalleen.
— Kuinka hän uskaltaa! — kiljahti tyttönen yht'äkkiä ja hänen