E-text prepared by Tapio Riikonen
Täti kertoo XIII
Suomennos
Porvoossa,Werner Söderström Osakeyhtiö,1913.
Ensimäinen luku.
Syyskuu oli vasta alullaan, mutta ilma oli koloa, joten lämmitteleminentakkavalkean ääressä ei suinkaan ollut tarpeetonta.
Kotka nimisen ravintolan emäntä ei kuitenkaan tahtonut ottaapaperikukilla koristettua närettä vierashuoneen takasta, sillä vaikkaolikin kylmä, tiesi hän entisestään, ettei talvi vielä ollut tulossa;ja näyttiväthän nuo matkustavaiset olevan alhaista säätyä ja ehkätyytyvät viettämään yönsä arkihuoneessa.
Muuttava perhe on aivan tavallinen näky Uudessa Englannissa, eivätkänämäkään, jotka nyt saapuivat ravintolaan, herättäneet paljoa huomiota.Ei heillä ollut aasia, ei kamelia. Neljä lihavaa härkää veti heidänisoja vankkurejaan, jotka olivat täpösen täynnä kestäviä,siistinnäköisiä huonekaluja. Härät olivat hyvänsävyisen ja tyytyväisennäköisiä, ikäänkuin olisivat olleet hyvässä sovussa koko maailmankanssa. Ajajalla näkyi olevan veljenrakkaus heihin, ja vaikka hänelläoli kädessään pitkä ruoska, oli se nähtävästi vain jonkunlaisena viranmerkkinä, eikä kidutusaseena. Perheen muut jäsenet istuivat isoillanelipyöräisillä rattailla, puhtaan palttinaisen suojakatoksen alla.Rattaiden eteen oli valjastettu kaksi vankkaa hevosta, yhtä säyseitäkuin härätkin.
Palttinasuojuksen alta tuli näkyviin niin monta henkilöä, ettäravintolan emäntä ihmeissään virkkoi: "Voi poloisia, joilla ontuommoinen lapsilauma!" Hän ei ymmärtänyt että taivaallinen isämmeparhaiten tietää mikä virvoitus lapset ovat isän ja äidin sydämelle.Kiitos Jumalalle pienokaisista, samoin kuin kukkasistakin, vaikka eivättee työtä eivätkä kehrää! Näin isä ja äiti ajattelivat tyytyväisinäseisoessaan vaunujen vieressä, kunnes kaikki lapset olivat laskeutuneetmaahan.
Kun äiti huomasi, että emäntä oli vastahakoinen ottamaan närettävierashuoneen takasta, ehdotti hän ystävällisesti, että lapsetviettäisivät illan arkituvassa. Siihen emäntä heti suostui, muttasamassa hän kuiskasi palvelijalle, etteivät nuo ihmiset taitaneet ollasuurtakaan sukua, koska olivat niin nöyriä.
Lapset asettuivat istumaan riviin pitkälle penkille lähelle loimuavataroihua. Siinä he keskenään puhelivat ja naureskelivat, kunnes nuorin,"Poju", hetkeksi häiritsi heidän iloansa.
Poju oli pieni poikanen, vasta toisella vuodellaan. Kun äiti lähti ulosnoutamaan jotakin vaunuista, tuijotti Poju ensin vähän aikaa oveen, jatultuaan siihen vakaumukseen, ettei äiti enää koskaan palajaisi,kävivät hänen pienet kasvonsa aivan tulipunaisiksi ja hän alkoi huutaatäyttä kurkkua. Sisaret koettivat lohdutella häntä, ja veljet vetivätesiin linkkuveitsiään ja muita aarteita taskuistaan, mutta Poju vainparkui yhä surkeammasti.
"Vait!" torui emäntä — "olisitpa vain kolmeakaan minuuttia minunpoikani."
"Suu kiinni!" tokasi palvelijatar.
Samassa äiti tuli sisään. Poju kurkotti pienet kätensä häntä kohti jahuusi: "Ota tyliin, ota tyliin!"
"Pieni selkäsauna olisi tarpeen tuolle nuorimmalle", ehdotti emäntä.Mutta äiti, joka tiesi että ruoka ja lepo olivat tarpeellisemmat,tilasi maitoa. Sulkien väsyneen lapsen syliinsä hän istui takan ääressäodottaen, kunnes maito tuotiin, ja Pojuparka nukahti niellessäänviimeistä pisaraa.
Toinen lapsista, Nelly tyttönen, toi sitten vaunuista sisään Mirrinsä,sievän mustankirjavan kissan, jolla oli punainen nauha kaulassa. Mirrioli aikonut lähteä maailmalle oman onnensa nojaan, j