Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Jonas Lie
Norjan kielestä suomensi
I. K. Inha
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1893.
Bonde-Bergin tavalliset isoääniset kokkapuheet, joita hänravintolahuoneessa lateli lukuisalle ja kiitolliselle kuulijakunnalle,olivat jo alkaneet melkoisesti laimentua. Kämnäri & dispasöri Vaageoli juuri lopettanut tuoreen turskan ja puolisen pullonsa punaistaviiniä, sekä tuli nyt päällystakkineen, lakkineen ja sikari hampaissaruokahuoneesta, jossa vielä istui pari henkeä pöydän päässä,ostereistaan ja portteristaan loppua tehden. Hänpä oli päättänytkäväistä sataman jäällä ja laivasillalla, ennenkuin meni kotia levolle.
Odotettiin höyrylaivaa, ja se oli tänä iltana saanut täyteen ravintolanja klubihuoneet rouva Michelsenin hotellissa. Kahdeksasta saakka oli jokestänyt odottaa.
Raikas löyhäys tuntui savun, katkun ja pakinan keskellä joka kertakun ovi aukesi, ja sisään kurkisti pakkasesta punottava naama, jatulokkaita aina tervehti tuo samainen — Joko näkyy? — eikö vieläkään?
Näin sydäntalvella eivät laivat päässeet lähemmä kaupunkia, kuinselälle jään reunaan. Siellä ulapalla kävi höyrylaivain vaikeatalvitie, sulassa Itämerelle vievässä valtaväylässä, välitse kiinteänmaajään ja ajelehtivain, kasaantuneiden, silmän kantamattomiinulottuvain merijäiden, joihin oli jäätynyt monikin laiva. Jakaupunkiin, joka myöskin oli jään saartamana, vaikka alati pysyipaikallaan, jonka ohitse herkeämättä vaelsi tuo samainen talvinäytelmä,sinne saapuivat höyrylaivat tähän aikaan vuotta oikeana pelastuksena.
Niin kävi kuin tirehtori Anders Bratt oli sanonut, lyöttäytyessäänklubihuoneessa vistipöydän ääreen, että kyllä oli paras vielä runsaantunnin malttaa mieltänsä.
Harrestad, laivain muonaaja, oli erehdyksestä joutunut tänäiltana tirehtorin, konsuli Muhvadin ja vakuutusasiamies Theseninpelikumppaniksi. Hän istui kuin henkensä kaupalla, varovaiset pienetsilmät sinne tänne häälyen — siinä lyötiin lehteä niin arkailematta,niin kerrassaan toisin, kuin hänen tapansa liikkua vähillä jakunnioituksensa penniä kohtaan olisi mitenkään antanut myöden.
"Siinä peeti pantavana", pilaili tirehtori; hän istui ja hiljaavihelteli, silmissä valpas katse, joka alati seurasi, mitä ympärillätapahtui.
Harrestadin katse nousi häneen hieman hätääntyneenä; mutta vähänpäsille oli lohdutusta noissa punakoissa, rokonarpisissa kasvoissa,jotka tyytyväisinä imivät hänen olentoaan ja ominaisuuksiaan ikäänkuinsokuripalaa.
"Entä onnen koittaminen, Harrestad, onko se unohtunut?"
"Minä voin vakuuttaa hra tirehtorille, että kaikissa asioissani onnenkoittamisella on perin vähän sijaa. Kirjani…"
Tirehtori haukotteli jotenkin epäkohteliaasti ja ilmoitti jälleenhuolettomasti grandissimota. Se hiljainen hymähdys, jolla hän samallakatsoi Muhvadiin, ei muuta voinut kuin harmittaa Harrestadia. Tämävahvasti epäili, että nuo molemmat herrat pitivät häntä pilkkanaan.
Tirehtori piti häntä sinä iltana vähin peukalonsa alla. Tietysti olimuka tämä liukaskynäinen Harrestad, voudin entinen konttoristi, hänjuuri eikä muu kukaan tuo salanimi, joka eräässä pääkaupungin lehdessäoli hiljattain moittinut häntä säästöpankin omapäisestä hallinnosta,ja joka päiväkaudet hääräili työmiesten keskuudessa värväämässä ääniäavonaiseen sovintokomissarin virkaan.
Harrestadin epäluuloise