«Maammoseni, eipä minun maksa vaivaa lukea sinulle, kun taukoamattahaukottelet ja alituiseen katselet ympärillesi oikealle ja vasemmalle!»lausui vähäsen loukkaantuneena laamanni Frank, pannen pois JeremyBenthamin kirjoittaman esitelmän ja nousi.
«Ukkoseni, anna anteeksi! mutta – nuo oivalliset asiat ovat vähäsenvaikeat sulattaa, ja minä ajattelin ... kuuleppas Brigitta!...» ja rouvaElise Frank viittasi luoksensa vanhan palvelijan ja puhutteli häntähiljaa.
Sillä aikaa käveli laamanni, kaunis, voimakas, noin neljänkymmenenvuotias mies edestakaisin huoneessa. Äkkiä hän seisattui miettiväisenäseinän eteen ja huudahti kun rouva ja palvelija olivat lopettaneetkeskustelunsa: »Katsoppas kultaseni, jos teetämme tähän oven – sehänkäy päinsä varsin helposti, sillä tässä on vaan ohut väliseinä – niinpääsemme makuuhuoneesemme menemään kulkematta ensin vierashuoneen jalastenkamarin lävitse; – sehän olisi mainiota!»
Vähäsen huolestuneena Elise vastasi: «Mutta mihin sohva sittenpantaisiin?»
«Sohvako? Voimmehan siirtää sohvan syrjään. Sille jää tilaa yllinkyllin!»
«Ystäväni, silloinhan käy ovesta vaarallista vetoa, jos joku siinänurkassa istuu!»
»Oh! aina arkailua ja vaikeuksia! Eikö sinun mielestäsi olisi erittäinedullista saada tähän ovi?»
«Ei! suoraan sanoen, minun mielestäni on parempi näin!»
«Niin, sellaisia naiset ovat aina. He eivät tahdo koskea mihinkään,eivät tehdä mitään, eivätkä muuttaa mitään saadakseen olon paremmaksi jamukavammaksi; kaikki on niin hyvää, niin oivallista semmoisenaan, kunnesmuutos on tehty; silloin he kerrassaan huomaavat sen tulleen paremmaksi;silloin he huutavat: Ah, kas nythän se on mainiota! Naiset kuuluvattietysti vanhoilliseen puolueesen!»
«Ja herrat edistyspuolueesen, ainakin milloin on kysymys rakentamisestaja hääräämisestä!»
Tarkoitus oli lausua sanat leikillisesti, mutta »häärääminen» sanasekotti niihin jotakin karvasta, joka saattoi laamannin äänen vähänteräväksi hänen vastatessaan pistosanaan herroista: «Niin he kyllä eivätkarta vähästä vaivaa, kun sillä saavat paljon voittoa. Mutta – emmekövihdoinkin saa aamiaista tänään? Onhan kello jo neljänneksen kymmenettäja vielä seitsemän minuttia lisäksikin. On vallan kauheata, Liisaseni,ettet milloinkaan voi totuttaa piikojasi säännöllisyyteen. Ei ole mitäänkiusallisempaa kuin se, että odottaessa kuluu aika hukkaan, ei mitäänhyödyttömämpää, ei mitään sietämättömämpää eikä mitään joka olisihelpommin autettavissa, jos vaan sitä vakavasti tahdottaisiin. Elämä ontodellakin liian lyhyt, jotta siitä puolet odottamiseen tuhlattaisiin.Neljänneksen yli yhdeksästä ja vielä sen lisäksi kymmenen minuttia! Jalapset, – eivätkö nekään vielä ole pukeutuneet? Herran tähden,Elise-kulta»...
«Minä menen katsomaan!» Elise lausui ja läksi kiireesti ulos.
Oli sunnuntai. Kesäkuun aurinko paistoi suureen, hauskaan huoneesenvalaisten lumivalkeata damasti-pöytäliinaa, jonka kulmat hienoinalaskoksina riippuivat alas soikealta pöydältä, jossa kahvikalut uhkeinakomeilivat. Alakuloisen näköisenä lähestyi laamanni aamiaispöytää; muttahänen katseensa kirkastui erään henkilön sisään astuessa, josta nuoretnaiset heti olisivat sanoneet: «kauhean ruma!» mutta ajattelevapiirteidentuntija olisi häntä uteliaasti tarkastellut. Hän oli pitkä,tavattoman laiha ja kävi vähäsen vasemmalle kumarassa; hän olitummaihoinen ja muutoin ja