E-text prepared by Tuula Temonen
KAKSI RAKASTAVAISTA
Kirj.
ROMAIN ROLLAND
Ranskankielestä suomentanut
Eino Voionmaa
Porvoossa,Werner Söderström Osakeyhtiö,1921.
Amori
Rakkaudelle
Pacis amor deus —
Rauhan rakkaus jumala
(Propertius)
1.
Pierre hävisi maanalaiseen. Raakaa, kuumeista väkeä. Lähellä oveaseisten, puristuneena ihmisolioita täynnä olevaa penkkiä vasten jahengittäen näiden suun kautta kulkenutta huonoa ilmaa katseli hän,heitä näkemättä, mustia ja jyliseviä holveja, joita pitkin junankiiluvat valot liukuivat. Hänen mielessään oli sama synkkyys, samatuike, ankara ja väräjävä. Palttoon kaulus pystyssä, sen sisääntukehtumassa, käsivarret pitkin ruumista ja huulet yhteenpusertuneina,otsa nihkeänä hiestä, ja vähänväliä, kun ovi avattiin, kylmänä ilmanvedosta, koetti hän olla näkemättä, hengittämättä, ajattelematta,koetti olla elämättä. Nuoren kahdeksantoistavuotiaan pojan sydän,melkein lapsen vielä, oli täynnä synkeätä epätoivoa. Hänen yllään,tämän pimeän holviverhon, tämän rotankolon yllä, jossa ihmistoukkiakihisevä metallihirviö vilisti — oli Pariisi, lumi, tammikuun kylmäyö, elämän ja kuoleman painajainen, — sota.
Sota. Siitä oli neljä vuotta, kun se oli alkanut. Se oli painanut hänennuorukaisikäänsä. Se oli yllättänyt hänet sinä murroskautena, jolloinnuorukainen levottomana aistiensa heräämisestä huomaa säikähtyneenäpetomaiset, sokeat, murskaavat voimat elämässä, jonka raadeltavaksihän on joutunut, vaikka ei ollut pyytänyt elämään päästä. Ja jos hänon helläluontoinen, herkkäsydäminen, hentoruumiinen, kuten Pierre,niin tuntee hän tympäisyä, kauhua, jota hän ei uskalla tunnustaamuille rehevän ja raatelevan luonnon tylyyden, saastan, mielettömyydenvuoksi — tämän viruvan emäsian vuoksi, joka syö sikiönsä. —Jokaisessa kuusitoista-, kahdeksantoistavuotiaassa nuorukaisessaon hiukan Hamletin sielua. Älkää vaatiko häntä ymmärtämään sotaa!(Hyvä teille, vakaantuneet miehet!) On yllinkyllin, jos saa hänetymmärtämään elämää ja siihen sopeutumaan. Tavallisesti hän hautautuuunelmiin ja taiteeseen, kunnes hän on tottunut uuteen hahmoonsa jakotelo on suorittanut ahdistavan kulkunsa toukasta hyönteiseksi.Rauhaa ja ymmärtämystä hän tarvitsee näinä elämän kypsymisen utuisinahuhtikuun-päivinä! Mutta hänet etsitään piilopaikkansa perältä,raastetaan esiin varjosta, uuden keden arimmillaan ollessa, heitetäänjulmalle näkymölle, tylyyn ihmisjoukkoon, jonka hurjuus ja viha hänentäytyy hetipaikalla omaksua, niitä ymmärtämättä ja saattamatta sovittaa.
Pierre oli ikäluokkansa, kahdeksantoista-vuotiasten lasten, mukanakutsuntavuorossa. Kuuden kuukauden kuluttua tarvitsi isänmaa hänenlihaansa. Sota vaati häntä. Kuusi kuukautta hengähdyksen aikaa. Kuusikuukautta. Jos edes voisi sen ajan olla ajattelematta! Jäädä tähänmaanalaiseen! Näkemättä enää julmaa päivänvaloa!…
Hän painautui varjoon kiitävän junan mukana ja sulki silmänsä…
Kun hän jälleen ne avasi — oli muutaman askeleen päässä hänestä,kahden vieraan ihmisen erottamana, nuori tyttö, joka juuri oli noussutjunaan. Aluksi ei hän nähnyt tytöstä muuta kuin hienon profiilinhatun varjossa, vaalean suortuvan laihahkolla poskella, viehkeälleposkipäälle sattuvan valon, nenän ja ylähuulen veikeän piirteen japuoliksi avoimen suun, joka vielä värisi kiireisestä juoksusta. Tyttöastui hänen silmiensä portin kautta hänen sydämeensä, astui kokonansa,ja portti sulkeu