Produced by Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen
Romaani
Kirj.
Englannista suomentaneet
Väinö Jaakkola ja O. A. Joutsen
Porvoossa,Werner Söderström Osakeyhtiö,1915.
Ensimäinen luku.
Kello kolme kosteana iltapäivänä marraskuun alussa. Talvinenauringonpaiste puhkaisi silloin tällöin taivaan lyijyistä harmauttalyhytaikaisilla pilkahduksillaan.
Shenstonen puiston suuret puut seisoivat alastomina ja paljaina,ojennellen pitkiä käsivarsiaan yli likomärän ruohikon. Koko luontotuntui odottavan talven ensi lunta, joka peittäisi sen kuolleet jakuihtuneet jäsenet suloisella, hohtavalla valkoverhollaan, jonka allatulevan uuden elämän lupaus voisi hiljalleen liikahdella ja siirrehtiäpuhjetakseen ajallaan esiin.
Shenstonen valtiatar käveli verkalleen edestakaisin parvekkeellapitkään turkisviittaansa kääriytyneenä, kuunnellen syksynhiljaista "tip-tip"-pisaroimista ympärillään, katsellen viimeistenlakastuneitten lehtien äänetöntä varisemista, etäämpänä näkyvän järventeräksenharmaata kalvoa, tyhjää kukkatarhaa ja autiota ruohokenttää.
Suuri kivirakennus teki asumattoman vaikutuksen. Useimmat sen huoneistaolivat nähtävästi suljetut; mutta parissa huoneessa leimusi iloinenroihuvalkea, heittäen punertavan hohteen ikkunaruutuihin ja lähettäenulkopuolelle houkuttelevan lupauksen sisällä odottavasta lämmöstä jakodikkuudesta.
Pikkuinen valkoinen sylivillakoira käveli parvekkeella valtiattarensamukana. Se oli levoton, pieni valkoinen kähärätukku, joka milloinjuoksenteli hänen ympärillään, milloin kiiruhti edelle tai jäi jälkeen,syöksähtääkseen taas arvaamattomassa kiireenpuuskassa eteenpäinnurkkauksissa, saaden hänet käänteissä miltei kompastumaan.
"Petter", sanoi lady Ingleby eräässä tuollaisessa tapauksessa, "minätoivon että käyttäytyisit vähän järkevämmin! Joko jättäytyisit jälkeenja seuraisit siivosti perässä, niinkuin sinun ikäisesi koiran tulisitehdä, taikka sitten juoksisit edellä siihen iloisen nuorekkaaseentapaan, jota noudatat silloin kun Mikael ottaa sinut mukaansakävelylle; mutta älä Herran tähden ole niin rauhaton äläkä juoksenteleminun ympärilläni noin mielettömästi, muuten kutsun Williamin jalähetän sinut sisälle. Jospa Mikael vain voisi nähdä sinut!"
Piskuinen elukka loi häneen hartaan katseen sikinsokin riippuvienkähäräinsä lomitse — silkinpehmoisten villakähäräin, jotka olivathankkineet sille Pörrö-Pekan nimen. Sen silmissä, jotka koleassatuulessa olivat käyneet punareunaisiksi, oli sellainen sokealtanäyttävä katse, jonka usein huomaa hyvin vanhoilla koirilla. Lisäksioli niissä ynnä koko sen pikku olennossa huolestunutta levottomuutta,joka ei olisi jäänyt huomaamatta oikealta koirain-ystävältä. LadyInglebykin huomasi sen osittain. Hän kumartui ja taputti sen päätä.
"Pikku Petter parka", virkkoi hän ystävällisemmin. "On hirveätä meillekummallekin, että Mikael on niin kaukana tuossa ilkeässä sodassa.Mutta kyllä hän palaa kohta kotiin, ja silloin me unhotamme kaikenlevottomuutemme ja yksinäisyytemme. Tulee taaskin kevät, ja Mikaelantaa keritä sinut kunnollisesti ja me menemme Brightoniin, jossa saatjuoksennella ympärinsä ja kuulla ihmisten sanovan sinua 'Britannianjalopeuraksi'. Minä luulen tosiaankin, että sinä kuvittelet itseäsiTrafalgar-torin jalopeurain veroiseksi! En voi ymmärtää, minkätähdensellainen iso suuri mies kuin Mikael on niin iha