Produced by Tapio Riikonen
Kuvaus kansan elämästä
Kirj.
Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo, 1905.
Itkin muistooni ensi kerran.
Huonemiehinä oli oltu, vaan nyt muutettiin toiseen taloon, joka oliomaksi ostettu. Se oli suuren järven toisella puolen.
Muistan kun muutettiin sinne. Oli silloin maailmankaato tuisku jakirmakka pakkanen. Keskellä järveä alkoi minua palella kipeästi jottavalitus pääsi. Taloon ajettiin ja kyytimies, lyhyenläntä, paksunlainenmiehen tallukka, kantoi minut lämpiämässä olevan savupirtin pankollelämmittelemään. Siinä hän minut selvitteli vanhain ikikulujenraanuremujen seasta päivän valoon kuin linnunpojan munasta. Sitte hänpiteli uuninpaisteessa pieniä käsiäni, joita heti rupesi kynnäröimäänja tikkuilemaan, jotta luulin joka sormen poikki katkiavan. Minä itkeänirrittelemään ja itkin muistooni ensikerran tämän mailman vaivoissa.Pekka, se kyytimies, puheli lirkitteli, etten itkisi. Sormellaanviittasi uuniin ja sanoi: »Katsohan.»
Puut palaessaan paukkuivat ja räsähtelivät ja punaset tulikielet niinliukkaan näkösesti nuoleskelivat uunin mustaksi savustunutta otsaa.Minä sitä jäin katsomaan suu auki ja unhotin itkuni. Kun nyt Pekka ottiriepupalan ja pyyhki silmistäni kyyneleet, niin olin taas niinkuin enolisi itkenytkään. Vähän vielä näpisteli sormia, vaan en tuosta ollutmillänikään. Pekan hyvyys teki minut iloseksi, jotta aloin puhella janaureskella ja leikeissäni tartuin tormailin Pekkaa partaan. Pekka mukavikisi kun minä vedin, ja se nauruani kutkutteli.
Sikseen se piti jättää pian se leikki, sillä lähdettiin taipaleelle.Pekka kääri minut ryysyihin kuin eväskukon ja kantoi rekeen. Ja kun hänsitte minut taas suoritti kääreistäni erään pirtin lattialle, niinsanoi, että
»tässä on nyt kotisi.»
Pirtti oli hyvin pimeä, ettei keskipäivällä tahtonut tuletta nähdä jatuntui se ikävältä. Akkunat olivat painuneet penkin tasaan. Useampiruutu oli tuohen ja päreen palasista, ja joka oli lasista, niin se olipaksussa karstasessa jäässä, niin ettei siitä ulos nähnyt. Vaan seminusta oli hupasta, sillä noissa jäätyneissä ruuduissa oli hyväleikkipaikka. Jäätä kun sai kynsiä raapustella ja sormellaan hautoareikiä siihen, niin se oli niin hauskaa, etten alussa muuta tehnytkään.Vaan siitä minut hätyytettiin pois, äiti hätyytti, että piti leikikseniottaa muuta.
Pekka, jonka kanssa olin tullut hyväksi tutuksi ja joka oli kernasminun kanssani leikkimään, oli mennyt menojaan takasin. Muut miehet,joita meillä oli, eivät ruvenneet leikkiin. Yhtä miestä kerran,leikeissäni muka, löin piipun kopalla päähän, vaan tämäpä tästä ärteysija kiroili. Äiti torui minua ja kurittamaan hommaili, vaan isä sanoi,että »ymmärtämättömyydessä kai se sen teki.» Niin pääsin siitä enkäenään koettanut ruveta kenenkään kanssa leikkimään. — Katri sisko olipaljon minua vanhempi, ettei hänestäkään ollut leikkitoveria. Niin sainyksinäni puuhata. Ja ainahan sitä puuhaa löytyi ja leikkipaikkaa jos eimuuta niin toista.
Porstuassa oli vesisaavi. Sinne kerran kuikistin yli laidasta. Jaminäpä kummiini, kun sieltä veden alta katsoi minua silmiinlihavanlainen, punaposkinen, ilosen näkönen poikamullikka. Minä aloinsille naureskella. Se nauroi minulle samalla tavalla. Minulla oliristiraitanen, sinipohjanen pusero päälläni, jossa oli leuan allavalkea luunappi, ja sillä toisella pojalla oli samanlainen. Minäkoettelin sitä nappia, että eihän liene vaan minulta varastanut. Seko