Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
V. A. Koskenniemi
WSOY, Porvoo, 1913-19.
Kilpahiihto
Hyvästi koulukaupunki
Koti
Palmujen alla
Satakielten serenaadi
Graniittikalliot
Juhannusyö
Panin kaipaus
Kronoksen valitus
Poppelit
Akilles
Thebalaisten taistolaulu
Lynkeus
Hautaseppel
Melpomene
Theognis Kyrnokselle
Runokirje rakastuneelle Gallukselle
Oodi Albiukselle, runoilijalle
Klythia
Kostaja
Ateenan porvarit
Ystävät
Sydän ja Kuolema
Sydän
Minä laulan sun iltasi tähtihin
Onni
Kiuru
Elegia varjolleni
Kylmä tähti
Verenpunainen pensas
Sisarsielu
Yksinäisyys
Sonetti tulevaisuuden runoilijoille
Kädet
Soihdunkantajat
Kuolleet
Lothos
Kuoleman viiralla
Epitaafeja
Erään nuoruuden runoelma
1913.
»Ei maata alemmaksi, kuolemata ei pahempaa!» — kaks susta sivakkata, kaks sompasauvaa, harmaa sarkatakki ne lehahti ja törmäll' lumi tuiski, kun tuli, kallellansa puuhkalakki ja kaulass' suuri siniharmaa liina, mi siiven tavoin olkapäillä huiski, kuin nuoli Hannu poikain joukkoon jäälle, Hans Vilhelm Pouttu, koulun Catilina.
Hän oli harmissaan ja äkeissänsä, mut sentään hiukan paremmalle päälle hän tuli, seisten alas päästyänsä näin äkkijyrkimmästä hyppyristä — se hyvä suuren mainehensa tähden: se tiedettiinhän, Hannu laski, mistä paits häntä tuulihattu Flöjberg vain ja hänkin ainoastaan Eevan nähden.
»Quo usque tandem…» kuului kajahtain ja luokka lausui tunnustuksen julki. Sen hyvillänsä Hannu syömmeen sulki, mut teeskenteli poika huoletonta: »Saa moista hyppyriä olla monta ja päällekkäin, kuin rappusia ikään, eik' ole alastulo konsti mikään!»
Mut salaa etsiskeli silmillänsä hän Flöjbergiä, kilpaveljeänsä.
Tää oli poissa. »Missä lietkin, mies — jos sinut tunnen, tyttöparveen ties se vetää niinkuin suden lammastarhaan.» Näin päätellen hän otti vauhdin parhaan ja painoi suoraan tyttölaumaa kohti, niin lähelle kuin siinä tulla tohti, kun hiukan ujostutti hameväki.
Hän pysähtyi kuin pistänyt ois kyy: hän siellä kohta kilpaveljen näki ja Eevan kanssa. Kaikki harmin syy, se eilinen — se »peruukkien» tähden — se oli tyhjää tätä yhtä nähden: Karl Flöjberg Eevan kanssa kahden — nyt! Niin oli kuin ois kaikki pimennyt! Juur eilen vannoi Eeva viime kertaa, hän ettei Flöjbergistä hidun vertaa nyt enää piitannut, ei lähellään hän muka häntä tulis kärsimään! Niin oli mieleltänsä muuttuvainen, niin täynnä petosta jok'ainut nainen!
Hän seisoi siinä sinivalkeana — ne värit sähköt