Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Viktor Rydberg
Suomentanut Juhani Aho
Werner Söderström, Porvoo, 1921.
Metsälinna.
Singoalla.
Ikävä.
Muukalaiset Egyptin maalta.
Erland ja Singoalla.
Hämyhetki metsäpuron rannalla.
Kaksintaistelu.
Leiri.
Lähtö.
Yö.
Myrkkyjuoma.
Surun lapsi.
Ritari ja pyhiinvaeltaja.
Rotko.
Salainen voima.
Päivä ja yö.
Viimeinen yövaellus.
Päivän koitto.
Rutto.
Metsän erakot.
Muutaman Smålannin sisäjärven saarella oli linna, joka kauan oli ollutMånesköldin suvun omaisuutta. Siinä oli useita toisiinsa kiinnirakennettuja tammihirsistä salvettuja huoneita ja oli siinä pyöreätorni, suurista harmaakivilohkareista tehty. Tornin yksitoikkoistaulkoseinää elostuttivat muutamat sinne tänne puhkaistut ikkunareiätpyöreine kaarineen ja hietakivipatsaineen.
Nähtävästi olivat useat sukupolvet vetäneet rakennusaineita saarelle,liittäneet huoneen huoneeseen ja veistelleet niitä kukin aikansarakennustavan ja oman mielensä mukaisesti.
Kolmannellatoista sataluvulla oli linna laaja rakennusryhmä, kattojenharjat olivat toiset matalampia, toiset korkeampia; kattojen ääriviivatkulkivat sikin sokin, seinät yhtyivät toisiinsa kaikenlaisissakulmissa, ja vaikka niissä ikkunoita olikin vähän, oli niissä sitäenemmän ulkonevia nurkkia ja luhtia, käytäviä ja vertauskuvallisiarauta- ja puukoristeita. Porttikäytävän koreasti leikeltyjen pylväidenpäällä seisoivat noiden kolmen veritodistajan Unamanin, Sunamanin jaVinamanin kunnianarvoisat, vaikkei tosin aivan kauniit kuvat.Korkeuteen ojennettuine käsineen oli niiden määrä rukoilla Jumalansiunausta Ekön linnalle.
Saaren ympärillä oli paaluaita ja nostosilta yhdisti sen mantereeseen.
Aika oli maalannut linnan harmaaksi ja ruskeaksi. Näytti siltä kuinolisi se kätkenyt salaisuuksia, sekä muinaisia että tulevia.Hiljaisuus, joka siellä tavallisesti vallitsi, oli kuin käskystäsyntynyt, jotteivät muistot ja aavistukset häiriintyisi.
Kuusia kasvavat jyrkät kalliorannat kuvastuivat järven pintaan. Tummahavumetsä ulottui loitolle joka puolelle. Eräällä paikalla laskeutuiranta aukeana järveen. Aukosta pilkotti laakson koivujen välitse rappurapultaan ylenevä luostarin pääty.
Vielä tänä päivänä näkyy siinä sen kivijalka. Olen istunut siinä eräänämyöhäisenä syyspäivänä, kun raskasmieliset pilvet taivaalla vaeltivatja kosteat tuulahdukset milloin kohisivat, milloin huokailivatkellastuneessa rannan ruohikossa. Kuolleita ja kuolevia heinänkorsiavirui jalkojeni alla; harjaheinä ja keto-orvokki olivat säilyttäneetvielä viimeisen, myöhästyneen vihannuutensa. Kesän katoova kukoistushuokui alakuloisuutta yli maiden ja metsien. Kivien lomassa kasvavanpihlajan melkein lehdettömillä oksilla loisti vielä läpi sameanpäivänsalon muutamia yli kesäisen elämän säilyneitä veripisaroita.Linnan nimeä eivät muistane enää muut kuin kenties jotkutmuinaistutkijat. Mutta taru kertoo, että musta rutto sen autioksi pani,ja siitä lähtien on se saanut kukistumistaan kukistua.
Noin vuonna 1340 oli ritari Pentti Månesköld Ekön isäntänä. Sananparsi,joka jo silloin oli vanha, kertoi, että linna oli äänettömyyteenvaipunut, ja se